torstai 9. elokuuta 2018

Kauanko kannattaa tavoitella sellaista, mitä ei ehkä koskaan saavuta?

Hei,

Niin kuin aina, myös viime aikoina ajatukseni ovat täyttyneet pitkälti painonpudotuksesta ja siitä, mitä haluaisin ulkonäössäni muuttaa. Keväällä oli jo ajanjakso, kun olin hetkellisesti tyytyväinen tekemääni työhön ja omaan ulkomuotooni. Vai olinko? Myös keväällä tarkoitus oli jatkaa eteenpäin ja saada kropastani entistä parempi, sillä enhän ollut vielä lähelläkään "lopullista tavoitettani".

On ehkä ihan normaalia elämässä, että välillä jollakin asialla on suurempi rooli sen hetkisessä elämässä ja joskus samalla asialla on pienempi rooli, tai ei edes roolia ollenkaan. Painonpudotus on itselläni sellainen asia, jolla aina on melko suuri rooli. Vaikka syömishäiriö on ehkä selkeimmiltä oireiltaan ohi, ei tyytymättömyys omaan kehoon ole juurikaan vähentynyt. Huomaan edelleen tekeväni arjessa päätöksiä hyvin pitkälti ruuan, liikunnan ja omien ulkoisten tavoitteideni kannalta. Pyrin tekemään jatkuvasti valintoja kohti painon putoamista, mutta sitten yhtäkkiä itsehillintäni pettääkin ja muutamassa päivässä kaikki edistykseni on jälleen poissa. Niinpä laihduttamiseen käyttämäni päivät ovatkin olleet "turhia", sillä lopputulos pysyy samana, vaikka olisin käyttänyt päiväni johonkin mukavampaan. Olisi eri asia laihduttaa jokin lyhyempi ajanjakso ja sitten keskittyä taas tärkeämpiin asioihin elämässä. Itselläni kun tavoitteet eivät koskaan täyty, en myöskään osaa mennä eteenpäin tavoitteissani.

Tästäpä päästäänkin sitten postauksen otsikkoon. Kuinka pitkään ihan todella haluan käyttää aikaa elämästäni tähän ikuiseen laihduttamiseen, joka ei nähtävästi koskaan tule onnistumaan? Aloitin laihduttamisen 16-vuotiaana ja olen nyt 22-vuotias. Kuusi vuotta, joiden pitäisi olla elämäni parasta aikaa ja tällä menolla vanhempana tästä ajanjaksosta mieleeni jää parhaiten ikuinen laihduttaminen. En haluaisi tulevaisuudessa katua mitään, mutta eikö juuri nuoruuden tuhlaaminen turhaan laihduttamiseen tule kaduttamaan joskus? Tämä ei ole mikään helppo postaus kirjoittaa, koska tässä sitä kirjaimellisesti kohdataan totuus. En haluaisi jäädä enää yhtään mistään paitsi sen takia, että haluan laihtua. Jos todella olisin laihtumassa, se olisi tapahtunut jo. Ehkä minusta ei vain oikeasti ole laihtumaan ja minun vartaloni kuuluu olla  tällainen. Voi kunpa osaisin sisäistää tämän ja hyväksyä tämänhetkisen olomuotoni!

pixabay.com
Kaikki järkeni yrittää sanoa, että laihduttaminen ei ole minun juttuni, eikä tietoinen laihduttaminen tule nähtävästi koskaan kohdallani onnistumaan. Se ei tarkoita sitä, ettenkö voisi laihtua. Uskon vain, että minun kohdallani paras keino laihtua on olla laihduttamatta. Liikun hyvin paljon, koska pidän siitä ja syön pääasiassa terveellistä ruokaa, koska siitä tulee minulle hyvä olo. Ainoa ongelma on herkkujen liika syöminen ja yleensä herkkuhimojeni taustalla on laihdutusajattelusta johtuva liian niukka syöminen, joka johtaa herkkuhimoihin. Näin on ollut jo monta vuotta, mutta jostain syystä en vaan koskaan opi! Tuntuu, että kierrän jatkuvasti kehää, jossa muka ymmärrän tämän asian, että en laihdu laihduttamalla. Sitten kuitenkin kohta aloitan uuden painonpudotusprojektin ja onnistun jotenkin itselleni vakuuttamaan sen olevan ainoa ja oikea ratkaisu. Näin tulee hyvin todennäköisesti käymään myös tämän postauksen kirjoittamisen jälkeen. Niin syvällä on tahto laihtua ja onnistua.

Jos ihan rehellisiä ollaan, niin minulle on tässä kesän aikana muodostunut todella typerä "suunnitelma". Annoin itselleni luvan jatkaa tätä pelleilyäni (kyllä, pelleilyksi tämän voi laskea) siihen asti, kun olen 25 - vuotias. Jos siihen mennessä en ole päässyt siihen "lopulliseen tavoitteeseeni", niin lopetan kaiken stressaamisen ja unohdan koko jutun. Koko ajatus on ihan naurettava, sillä oikeastihan minun pitäisi lopettaa tämä nyt ja heti. Voisi myös ajatella, että mitä kauemmin jatkan, sitä syvemmälle tavat pinttyvät. Ei olisi mitään järkeä jatkaa vielä kolmea vuotta haaveen toteuttamista, joka ei välttämättä koskaan toteudu ja joka on jo vienyt minulta monta tärkeää vuotta!
On hyvä päästä kirjoittamaan tästä(kin) aiheesta tänne blogiin, sillä kirjoittaessa itsekin paremmin sisäistän, miltä nämä asiat kuulostavat ja ymmärrän itsekin paremmin omat ajatukseni ja niiden järjettömyyden.


Tämä postaus on pelkkää ajatuksenvirtaa, mikä varmasti näkyy tekstin sisällöstä. Jos nyt vielä pointtini tiivistetään, niin alan ymmärtää sen, että tavoitteeni eivät ehkä koskaan tule toteutumaan ja silti kulutan valtavasti aikaani ja energiaani niiden saavuttamiseen. Olisin voinut tänäkin kesänä keskittyä auringosta nauttimiseen sen sijaan, että moitin itseäni kuntosalitreenin skippaamisesta ja jäätelön syömisestä.
On tärkeää olla tavoitteita ja haaveita, mutta jossain kohtaa täytyy kuitenkin olla myös itselleen suora ja rehellinen. Ehkä tämä ei olekaan sellainen tavoite, joka on tehty juuri minulle. Kenties saavuttaisin saman tavoitteen, jos lähestyisin sitä toisesta näkökulmasta? Sen sijaan, että mietin sitä, mitä syön tai en syö, voisin keskittyä treenitavoitteisiin tai vaikka yrittää etsiä uuden harrastuksen, oli se sitten kokkaaminen, jokin urheilulaji tai jokin ihan muu. Minulla on kuitenkin jo monta vuotta ollut kaikki avaimet käsissäni onnistumiseen: on ollut treeniohjelmia ja ravitsemusohjelmia, on tietoa ja on taitoa ja ainoa mikä puuttuu on itse tulos. Minä osaisin ja tietäisin kyllä, mutta ehkä tavoittelen sellaista, jota minun ei kuulu saavuttaa.

Ehkä minun tavoitteeni onkin koko ajan ollut tämän asian ymmärtäminen.