tiistai 24. lokakuuta 2017

Miten syömishäiriöstä voi puhua?

Hei,

Toivon todella, että tästä postauksesta voisi olla jollekin ihan oikeasti apua. Olen itse kokenut sekä omista kokemuksista puhumisen, että muiden kokemusten kuuntelemisen useampaan kertaan ja tässä postauksessa kerronkin omia havaintojani syömishäiriöstä puhumisesta, en yritä esittää mitään asiantuntijaa. Jos jotain olen viime vuosien aikana oppinut niin sen, että syömishäiriöstä saa ja kannattaa puhua. Ja aina kun puhutaan näin arasta aiheesta kuin syömisongelmat, tahdon muistuttaa ja korostaa ettei minulla ole minkäänlaista koulutusta asian saralta ja kerron vain omia kokemuksiani ja mielipiteitäni! 

Syömishäiriö ja syömisongelmat ovat aina todella vaikeita asioita ottaa puheeksi, oli sitten itse niin sanotusti kertoja tai kysyjä. Ainakin itselläni meni todella kauan saada suuni auki ja edelleenkään omassa lähipiirissäni ei asiasta juuri kysellä. Toisaalta on ihan hyväkin että saan itse niin sanotusti määrätä tahdin ja kertoa silloin kun haluan, sen mitä haluan. Samalla kuitenkin koen itse, ettei muita kiinnosta minun vointini tai kuulumiseni kun he eivät kysy minulta aiheesta.
Tässä päästäänkin sellaiseen ikuiseen kierteeseen, jossa syömisongelmista puhuminen on todella vaikeaa, lähes mahdotonta. En tiedä miten pitäisi ihan oikeasti toimia, siispä kerronkin vain jälleen omasta näkökulmastani asioita. Oma näkökulmani tosiaan on se, että tämä on tärkeä aihe ja toivon että tämä postaus kannustaa edes jotakuta kertomaan avoimesti ajatuksiaan jollekin. Toivoisin, että kertoisitte omia kokemuksianne ja mielipiteitänne kommenttiboksissa niin tästä postauksesta tulee varmasti heti paljon hyödyllisempi :)

Syömishäiriöstä kertominen ensimmäisen kerran


Kaikista vaikeinta itselleni on ollut ongelman myöntäminen toiselle ihmiselle ensimmäistä kertaa. Uudelle ihmiselle kertominen on aina yhtä vaikeaa huolimatta siitä, kuinka monelle on aikaisemmin kertonut. Edelleenkin minun  ystävistäni vain pieni osa tietää syömisongelmistani. Olen aina harkinnut todella pitkään ja syvästi kenelle todella haluan avautua, kuinka paljon ja miten. Tavallaan kun on tarpeeksi pitkään pitänyt asioita itsellään, sitä pelkää että ihmiset ajattelevat minun olleen jotenkin epärehellinen kun en ole kertonut mitä minulle oikeasti kuuluu. Syömishäiriöstä kertomiseen liittyy paljon muitakin pelkoja, esimerkiksi että toinen ei ymmärrä tilannettasi tai jotenkin vähättelee sitä, tai että toinen alkaa kohdella jotenkin eri tavalla tai varomaan sinun läheisyydessäsi.
Kuten sanottu, olen itse aina miettinyt kenties vähän liikaakin mitä kerron ja kenelle, mutta joka kerta kun olen vihdoin saanut suuni auki, on reaktiot olleet yllättyneen lisäksi hyvin lohduttavia ja kannustavia. Oma kokemukseni onkin, että omista ajatuksistaan ja tuntemuksistaan kannattaa oikeasti kertoa läheisille ja luotettaville ihmisille, niin pelottavaa kuin se onkin. Puhuminen auttaa ja itse en ainakaan ole kertaakaan katunut että olen kertonut asioistani syvällisemmin.
Kuten sanottu, syömishäiriö on vaikea asia ottaa puheeksi, varsinkin ensimmäisen kerran. Kannattaa ensinnäkin valita kertomiseen rauhallinen tilanne jossa ei ole muita ihmisiä. Kertomiseen ja sen jälkeen mahdollisesi kysymyksiin ja keskusteluun kannattaa varata aikaa ja valita keskustelun käymiseen päivä ja aika, jolloin molemmilla on varmasti aikaa jutella. Keskustelun aloittaminen on todella pelottavaa ja haastavaa. Oma esimerkkini keskustelun avaukseen olisi vaikka sellainen, että alkuun kertoo että on jotain luottamuksellista ja arkaluontoista josta haluaisi kertoa, vaikka se ei ole helppoa. 
Kun kerran saa sanottua ne "taikasanat", on loppu yllättävän helppoa ja vapauttavaa kertoa. Tai ainakin minulle on ollut. Kuin suuri taakka otettaisiin pois harteilta. Tästä olenkin kiitollinen niille tutuille jotka ongelmistani tietävät, koska heillä on ollut todella hyviä reaktioita.


Niin mitkä niitä hyviä reaktioita sitten ovat, eli miten kannattaa ottaa vastaan tieto toisen syömishäiriöstä?

Tämä on tietenkin sellainen asia joka on hyvin yksilöllistä ja riippuu ihmisestä.
Oma kokemukseni on, että ensiksi toiselle on hyvä antaa omaa tilaa ja aikaa kertoa asiansa. Syömishäiriöstä kertominen on todella rankkaa ja vaatii kertojalta paljon. Voin vain kuvitella miten kauheaa olisi, jos kuulija esimerkiksi tarkistelisi puhelintaan, keskeyttäisi kertomisen tai vaikuttaisi haluavan tilanteesta äkkiä pois.
Varmasti joillekin on luontaista kertoa heti niin sanotusti koko tarina, mutta toisille sen sijaan kertominen saattaa tyssätä heti ensimmäisen lauseen jälkeen. 
Tässä on varmasti yksilöllistä, mutta itse ainakin pidän positiivisena asiana että minulta kysytään lisäkysymyksiä. Joillekin voi tietenkin olla haastavaa heti vastailla kysymyksiin, mutta jos itse on vaikeaa kertoa asioista, voi lempeästi esitetyt kysymykset helpottaa. Esimerkiksi kysymykset "miten se alkoi?", "tahdotko kertoa miten se ilmenee", "kauanko sinusta on tuntunut tuolta" ovat hyviä ja auttavat kertojaa jatkamaan ja näyttää, että kuulija oikeasti on kiinnostunut. Minun mielestäni ei ole oleellista heti kysyä millainen syömishäiriö toisella on. Suuri osa syömishäiriöistä ei osu tarkasti mihinkään kategoriaan ja kertoja saattaa jo valmiiksi olla epävarma, onko hänellä edes ongelmaa. En myöskään tiedä onko tuo kysymys edes olennainen loppujen lopuksi ja varmasti syömishäiriön oireet paljastuvat myöhemmin, jos henkilö haluaa niitä kertoa. Itse olen kokenut ja koen edelleen suurta häpeää siitä, että syömishäiriöni ilmenee ahmimisessa. Siksi en tykkää jos minulta heti kysellään tarkasti millainen syömisongelma minulla on ja siitä on vaikeaa puhua. 


Syömishäiriön ottaminen puheeksi myöhemmin

Kun toinen jo tietää syömishäiriön olemassaolosta, on seuraava hankala paikka asian ottaminen puheeksi myöhemmin. Meinasin jo kirjoittaa, että tämä on minusta vielä vaikeampaa kuin ensimmäistä kertaa syömishäiriöstä kertominen... mutta enpä tiedä. Molemmat on tosi vaikeita!
Voi olla että syömishäiriöstä kertomisen yhteydessä on saatu jo hyvää keskustelua aikaiseksi, tai sitten aihe on jäänyt hieman vajaaksi, jos niin voi sanoa. Joka tapauksessa minun mielestäni on todella tärkeää ottaa asia myös myöhemmin puheeksi, ettei aiheesta tule tabua josta ei koskaan puhuta.
Tämä on syömishäiriön puheeksi ottaminen on asia, josta kerron erittäin mielelläni mielipiteeni. Oma kokemukseni nimittäin on se, että minun kanssani harvemmin otetaan puheeksi syömishäiriötäni. En tiedä johtuuko se siitä, että odotetaan minun ottavan asia puheeksi, tai ei tiedetä saisiko moisesta asiasta edes kysellä.
Minun mielestäni saa ja itse olen jopa toivonut, että minulta kysyttäisiin useammin. Tässä tietenkin täytyy taas olla hieman ihmistuntemusta, koska toiset taas eivät halua että heiltä kysellään usein tai ollenkaan.
Minun mielestäni silloin tällöin on jopa hyvä kysyä esimerkiksi "tahdotko kertoa miten sinulla nyt menee syömisten kanssa?". Tällainen kysymys antaa toiselle mahdollisuuden kieltäytyä puhumasta, mutta antaa myös mahdollisuuden kertoa kuulumisia. Jos en itse ole sillä hetkellä halunnut asiasta puhua, olen vastannut jotain lyhyesti ja sen jälkeen sanonut, että en juuri nyt haluaisi puhua asiasta. Jos itsellä on muuten hyvä päivä, saattaa ikävien asioiden muistelu tuntua latistavalta.

Tietenkään joka päivä tai joka viikko ei kannata kysellä toiselta syömishäiriöstä, mutta aihetta ei myöskään kannata pelätä. Jos tarpeeksi kauan välttelee aihetta, tulee siitä helposti tabu ja se jää kokonaan käsittelemättä. Se on ehkä kaikista vaikeinta. Myös itselleni on käynyt näin, eräs henkilö sai kuulla syömishäiriöstäni yli kaksi vuotta sitten, emmekä sen koommin ole puhuneet asiasta sanaakaan, vaikka olemme paljon tekemisissä muuten. Toivoisin, että hän kysyisi minulta, koska en itse uskalla ottaa asiaa puheeksi (tosin näin varmaan hänkin ajattelee). Voi hitsi! Tässä tätä kirjoittaessani tuli sellainen olo, että miksi en ole itse ottanut asiaa puheeksi! Ihan varmasti tämä toinen osapuoli vain odottaa että kertoisin lisää :( Täytyypä ottaa asia oikeasti puheeksi, onpas hyvä että kirjoitin tämän postauksen!
 Tässä on juuri tämä ikuinen oravanpyörä jolta olisin itse toivonut välttyväni. Ymmärrän sen, että ajatellaan että ei haluta painostaa puhumaan, vaan odotetaan että toinen on valmis avaamaan suunsa. Hyvä tapa kyllä, kunhan ei sitten aikaa mene liikaa kuten minun tapauksessani. En tiedä kumpi on pahempaa, se että jatkuvasti kyseltäisiin asiasta vai se, ettei koskaan kysytä. Varmasti jälleen kerran kovin yksilöllistä. Mitä mieltä te olette?
Tässä varmasti se kultainen keskitie on paras. Ja miksei voisi ihan suoraan toiselta kysyä vaikka jo heti ensimmäisen keskustelun jälkeen, että haluaako toinen itse ottaa asian myöhemmin puheeksi, vai sopiiko että aiheesta kysytään myöhemmin.



Kuten huomaatte, minulla on tähän aiheeseen paljon sanottavaa! Oikeastaan olisin voinut sanoa vielä paljon enemmänkin, mutta ehkä ensi kerralla. Nämä ovat niin yksilöllisiä asioita ja kuten sanoin, en itse ole mikään asiantuntija.
Kommenttiboksi on auki kuten aina, eli kertokaa ihmeessä omia kokemuksia, kysykää jos herää kysymyksiä, mitä tahansa! :)

Ps. anteeksi että toistan itseäni monta kertaa tässä postauksessa!

Syömishäiriö postaussarja 2:

Aikaisemmat postaukset:

Tulevat aiheet:

- Syömishäiriö ja seurustelu (poikaystäväni vastaa), osa 2 
- Voiko syömishäiriöstä parantua ja laihduttaa samaan aikaan?
- ...tuleeko mieleen joku aihe josta haluaisit postauksen?:)


Ja muistakaa myös viime postaussarjan aiheet (löytyvät tunnisteella syömishäiriö postaussarja)

4 kommenttia:

  1. Ihana ja tärkeä kirjoitus, suuri kiitos tästä! <3

    Todella hyviä neuvoja ja huomioita, ja kuten sanoitkin, niin nämä asiat ovat aina yksilöllisiä, mutta toit esiin asioita, joista on varmasti muillekin hyötyä. Ja vaikka en itse ole asiasta kauheasti puhunutkaan muille, niin hyvin samastuttavaa tekstiä ja tuttuja kokemuksia. Itse en ole koskaan osannut ottaa itse asiaan esille ikään kuin "tyhjästä", vaan jos asiasta on tullut puhetta, niin se on yleensä ollut jotenkin toisen aloitteesta tai muuten liittynyt läheisesti tilanteeseen tai muuhun aiheeseen. Lisäksi, ja ehkä vähän nurinkurisesti, olen kokenut helpommaksi puhua asiasta uudempien ja ei-niin läheisten tuttujen kanssa kuin perheenjäsenten tai läheisempien kavereiden kanssa. Oikeastaan en ole edes läheisempien kavereiden kanssa puhunut asiasta ollenkaan, tai voisi myös sanoa, ettei edes ole niin läheisiä kavereita, joille osaisin puhua asiasta. Voisin siis sanoa, että asia olisi helpompi "paljastaa" heti tai sitten en osaa myöhemmin puhua siitä ollenkaan.

    Hyvä jako muuten tässä kirjoituksessa tämä puheeksi ottaminen ensimmäisen kerran ja puhuminen myöhemmin! Helposti tässä yhteydessä ajattelee vain sitä, miten asian ottaa puheeksi ensimmäisen kerran, mutta yhtä tärkeää on myös tämä myöhemmin puhuminen. Tässäkin voin taas hyvin samastua kirjoittamaasi. Puheeksi ottaminen myöhemmin voi olla hankalaa kummallekin osapuolelle, mutta itsekin ehkä toivoisin, että asiasta voisi puhua myöhemminkin. Kuitenkin tässäkään en osaa itse tehdä sitä aloitetta, vaan odotan sitä aloitetta toisen suunnalta (ehkä jonkin kysymyksen kautta) tai sitten tilanteen pitäisi muuten olla sellainen, että puhuminen olisi jotenkin luontevaa siinä. Nuo tekstissä mainitsemasi ehdotukset kuulostivat erittäin hyviltä, ja näin toivoisin itsekin keskustelujen etenevän. Käytännössä tietysti hankala tilanne myös toiselle, ja itsekin olen tätä miettinyt tilanteissa, joissa olen epäillyt toisella syömmishäiriötä. Todella vaikea ottaa puheeksi, vaikka on itse kokenut samaa, mutta ei silti tiedä, miten pitäisi toimia.

    Hienoa muuten myös se huomio, että sen syömishäiriön muodon ei pitäisi olla se pääasia, ja harva edes sopii selkeästi johonkin tiettyyn kategoriaan. Anoreksia on tietysti usein helpoiten ulospäin näkyvä, mutta muut muodot tai epämääräisemmät tapaukset ovat varmasti yleisempiä ja ansaitsisivat yhtälailla huomiota ja puhumista.

    Tulipa taas pitkä kommentti, mutta oli niin hyvä teksti, että herätti paljon ajatuksia. Kiitos vielä tästä tärkeästä kirjoituksesta! Osaat kirjoittaa todella hyvin <3

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Apua, saa kyllä ihan sanattomaksi tällaiset kommentit!<3
      Juuri tästä syystä tykkään niin paljon tästä blogin kirjoittamisesta, että tulee sitä vastavuoroisuutta ja kuulee muiden suhtautumisesta näihin asioihin! Ihanaa siis että päätit jälleen kommentoida ja tuoda oman näkemyksesi esiin!

      Ymmärrän hyvin mitä tarkoitat, että ei-niin-läheisille on jopa helpompi kertoa syömishäiriöstä kuin läheisemmille. Kuten todettu, yksilöllistähän kaikki tämä on, mutta kannustan kyllä sinua myös kertomaan läheisillesi syömishäiriöstä, minulla se on ainakin helpottanut että on lopulta saanut kerrottua asioista. Samalla se myös voi hyvinkin lähentää suhdetta. Mutta en yritä neuvoa koska varmasti tiedät itse parhaiten mikä sinulle sopii :)

      Todella hienoa kuulla muiden kokemuksia tuosta(kin) puheeksi ottamisesta. Välillä mietin, olenko ainoa joka haluaisi ehkä jatkossakin että asia tulisi puheeksi. Nyt ainakin tiedän että en ole. Tässä tietenkin se, ettei liian usein kuitenkaan joutuisi puhumaan raskaasta aiheesta.
      Minäkin tosiaan odotan muiden aloitetta esimerkiksi juuri kysymyksen kautta. Oikeastaan tätä kirjoittaessa hoksasin, että muut ovat ilmeisesti odottaneet minun aloitettani. En sitten tiedä miten sen pitäisi "oikeaoppisesti" mennä :D Ja kuten sanoitkin, niin onhan se toisellekin osapuolelle vaikeaa ottaa puheeksi.
      Kiitos kiitos kiitos tästä kommentista!<3 Tämä oli todella tärkeä ja toi toisen ihmisen näkökulmaa tähän aiheeseen :)
      Olet kyllä ihana kun luet ja jaksat kommentoida! :) <3

      Poista
    2. Lämmin kiitos itsellesi ihanata vastauksesta! <3
      Blogiasti on niin mukava seurata hyvien ja kiinnostavien kirjoitusten takia, mutta myös siksi kun jaksat vastailla kommentteihin niin ihanasti. Arvostan sitä kovasti! :)

      Poista
    3. Voi miten ihana kuulla!! Kiitos paljon❤

      Poista

Kiva jos jätät kommenttia, vastaan mahdollisimman pian! :)