tiistai 9. toukokuuta 2017

Kun mikään ei tee niin onnelliseksi kuin ruoka

Moi!

Koska olin tänään yksin, söin paljon herkkuja. Noin. Nyt se on sanottu ja voidaan mennä suoraan tämän tekstin oikeaan aiheeseen.
Haluan palata hieman taaksepäin ajassa ja muistella niitä päiviä, kun syömisen kanssa meni paaaljon huonommin kuin nyt (vaikka kuten huomaatte, aina ei mene ihan putkeen vieläkään).
Tiedätte, että minulla on ahmimistaustaa enkä pystynyt/pysty hillitsemään omaa syömistäni ja pahimpia olivat/ovat juurikin ajat, kun olin/olen yksin.

kuva: pexels.com

Olen kertonut ennenkin, miten saatoin heti yksin jäätyäni juosta kauppaan niin nopeasti kuin pääsin, koska tiesin olevani yksin vain esimerkiksi puolen tunnin ajan. Mutta kun herkkuja oli vaan pakko saada, niin niitä oli pakko saada. Muiden seurassahan en ahmi koskaan, se tapahtuu aina yksin ollessa.

Tänään tiesin pitkästä aikaa jääväni yksin ja suuntasin siis tuttuun tapaan kauppaan. En siksi, että olisin hirveästi halunnut taas herkkuja, vaan juurikin siksi että se on tapa. Sain tietää yksinjäämisestäni vähän liian lyhyellä varoitusajalla, herkuttelun olisi varmaan voinut estää hyvällä etukäteen suunnittelulla.
Kun olen yksin, minä syön herkkuja. Niin minun aivoni ovat oppineet ajattelemaan ja tässä nyt yritetään hitaasti mutta varmasti päästä tuosta ajatuksesta eroon.
Tänään en onneksi ahminut, mutta söin kuitenkin monta jäätelöä ja suklaapatukkaa. Niin monta, että jouduin jättämään salitreenin välistä koska minulla oli niin paha olo. Menin kyllä salille, mutta lähdin melkein heti kotiin ja voin kertoa, että otti päähän! En ajatellut että tuo herkkumäärä vaikuttaisi näin voimakkaasti, sillä olen tottunut syömään paljon paljon isompiakin määriä ilman mitään ongelmia.

Mutta nyt piti siis puhua enemmän niistä menneistä ajoista.
Tulen kirjoittamaan vielä erikseen tekstin siitä, miten tai miksi ahmiminen alkaa. Nyt puhutaan vain siitä tunteesta jonka se tuo tai toi.


Herkuttelun tai ahmimisen aikana minun oloni oli todella hyvä  (en nyt tiedä, pitäisikö minun puhua menneessä vai nykyisessä muodossa, mutta puhun nyt menneessä). Ensimmäiset suupalat saivat aikaan lähes euforisen tunnetilan. Tuntui, että kaikki muu maailma hävisi ympäriltä ja kaikki oli hetken niin hyvin kuin vaan olla voi. Ei huolia, ei murheita.
Sillä hetkellä ei ajatella seurauksia: pahaa oloa, morkkista, painon nousua tms. Sillä hetkellä kaikki oli hyvin ja olin hyvin onnellinen että sain viettää omaa aikaa sen hetkisten parhaiden ystävieni, herkkujen seurassa.

Juuri tuo onnellisuuden ja hyvän olon tunne voi olla se, minkä takia ahmiminen tai herkuttelu yleensäkin on niin vaikeaa lopettaa. Tai eihän sitä lopettaa tarvitse, mutta tarkoitan nyt nimenomaan haitallista herkuttelua, eli sellaista josta tulee henkisesti huono olla.
Se on varmasti monilla syy, tai ainakin osasyy siihen, miksi painoa ei saa tippumaan halutessaan.
Täytyy sanoa, että ymmärrän ihmisiä joilla on ylipainoa ja vaikeuksia saada painoa tippumaan. Sanomattakin kai selvää, että ymmärrän myös niitä, jotka ahmivat. Jokaisella on toki oma tarinansa, mutta näin yleistäen kun puhutaan.
Puhutaan itsehillinnästä ja se toki osaltaan liittyy aiheeseen. Yhtään itseäni puolustelematta haluan samalla avata, miksi se itsehillintä ei aina ole ollut niin vahva.


Laihduttaminen vaatii itsehillintää. Jokaiselle mieliteolle ei voi antaa periksi jos haluaa onnistua.
Monesti sanotaan, että sillä hetkellä kun tekee mieli herkutella, pitäisi keksiä jotain muuta tekemistä. Tai neuvotaan palkitsemaan itsensä esimerkiksi niistä pudotetuista kiloista, mutta jollain muulla kuin ruualla. Niin... Onhan se niin helppoa sanoa noin.
Voin kertoa, että molempia olen yrittänyt monia kertoja. Mutta kun se ongelma on nimenomaan se, että mikään ei tee niin onnelliseksi kuin ruoka. Tai ei aikaisemmin tehnyt.
Yritin keksiä keinoja palkita itseäni, mutta herkut olivat aina se paras vaihtoehto. Sillä hetkellä kun teki mieli syödä, yritin keksiä muuta tekemistä, mutta kun ne herkut tuntuu sillä hetkellä parhaalta asialta, mitä ikinä vaan voi sillä hetkellä tehdä tai saada. Siitä on aika vaikeaa pistää paremmaksi.
Neuvotaan menemään kävelylle tai näkemään ystäviä, mutta kun se ajatus herkuista ja niiden tuomasta hyvästä olosta ei vaan jätä rauhaan.
Mihinköhän tätä voisi verrata...? En nyt kovasta yrityksestä huolimatta keksi mitään järkevää vertauskuvaa, mutta uskon että moni teistä tietää mistä puhun. Ideana kuitenkin se, että miksi tyytyisit vähempään, kun käsiesi ulottuvilla on sen hetkinen maailman houkuttelevin ja ihanin asia.
Tämän takia sitä sokeria monesti verrataan huumeeseen. Se koukuttaa niin vahvasti.


Olen jättänyt ystäviäni näkemättä herkkujen takia. Olen sanonut, että minun pitää mennä jonnekin, vaikka oikeasti minun on vaan ollut pakko päästä ahmimaan.
Ei sen takia, että en viihtyisi ystävieni seurassa. Vaan sen takia, että mieleni on huijannut minua uskomaan, ettei mitään parempaa ole kuin herkuttelu. Se on vaan ihan uskomatonta, miten mieli saattaa kääntyä itseään vastaan ja saada tekemään ja uskomaan ihan kummallisia juttuja.
Niin ja se ruuan aiheuttama onnellisuus kesti todella vähän aikaa. Sitten tuli paha olo ja paha mieli. Joka kerta totesin, että ei ollut sen arvoista ja silti toistin virheeni seuraavana tai samana päivänä.

Tiedän, että sellaisten, joilla ei koskaan ole ollut mitään ongelmaa, on hyvin vaikeaa kuvitella sitä tunnetta, minkä ruoka voi aiheuttaa. Minunkin on juuri nyt vaikeaa kuvitella, miten sokerin syöminen  voikin olla ollut joskus niin tärkeää minulle.
Tästä päästäänkin siihen, miten ylpeä olen siitä mihin olen nyt jo päässyt. Aikaisemmin en voinut kuvitella mitään parempaa kuin herkuttelu ja nyt keksin paljonkin! On ihanaa ulkoilla, nähdä ystäviä, treenata ja ylipäätään nauttia elämästä muuta kautta. Edelleen rakastan ruokaa ja syömistä ja etenkin herkuttelua. Se ei kuitenkaan ole enää elämäni paras asia. Ei se tietenkään ennenkään ollut, mutta siltä se välillä tuntui. Niin se ruoka vaan voi olla sekä paras ystävä, että vihollinen.

Pitkän selitykseni pointtina oli siis ensinnäkin kenties vertaistuki niille, joilla on ongelmia ahmimisen tai liiallisen herkuttelun kanssa. Sen lopettaminen tai vähentäminen ei todellakaan ole helppoa, mutta kuitenkin mahdollista! Vaikka se sillä hetkellä ei ehkä siltä tunnukkaan, niin elämällä on niin paljon parempaa tarjottavaa kuin se ahmiminen tai herkuttelu!
Toisekseen pointtina niille, jotka eivät ole koskaan vastaavaa kokeneet kenties tuoda hippunen lisää ymmärrystä siihen, millaista hyvää oloa herkutteleminen parhaimmillaan voi tuoda ja miksi sen lopettaminen on niin vaikeaa.
Hirveän pitkä teksti ja silti tuntuu, että ehdin vasta päästä asiaan. Nyt en tosiaan tiedä, sainko asian kerrottua niin kuin haluaisin. Toivottavasti sain ja ymmärsitte mitä tarkoitan :)

Onko kenelläkään muulla vastaavanlaisia kokemuksia? Tai millaisia ajatuksia tämä teksti teissä herätti? Oletteko samaa vai ihan eri mieltä kanssani?

Ps. Nyt on paha mieli tuosta herkuttelustani ja siitä seuranneesta epäonnistuneesta treenistä. Tästä kuitenkin jatketaan taas kuin ennenkin! :)


10 kommenttia:

  1. Huh, ihan kuin olisi lukenut tekstiä omasta elämästään. On siis todellakin tuttua ja voin hyvin samastua ajatuksiisi ja tunteisiisi. Ruoka on siis pitkään ollut (ja aika paljon myös on edelleen) tärkeimpiä ja nautinnollisimpia asioita elämässä. Itsellänikin tämä syömishäiriö ja erityisesti ahmistatyyppinen syöminen on lähtenyt suurelta osin yksinäiyyteen tai muuten tylsyyteen syömisestä. Muiden seurassa pystyn kyllä hallitsemaan syömiseni, mutta yksin ollessa se menee todella helposti ahmimisen puolelle ja osaltaan olen myös korvannut sosiaalista elämää juuri syömisellä. Ja toisaalta koska tämä on jatkunut jo niin pitkään ja muodostunut jossain määrin myös tavaksi, niin muu elämä on jäänyt vähemmälle syömishäiriötapojen (useimmiten siis ahmimisen) takia.

    Tuo on myös tuttua, että ensimmäiset suupalat ovat todella nautinnollisia ja aluksi se syöminen todella tuntuu ihanalta. Ongelmana on vain yleensä se, etten osaa lopettaa ajoissa. Syöminen tuottaa siis suurta nautintoa, mutta myös pahaa oloa, ja koko hommasta tulee todella helposti itseään ylläpitävä kierre tai tavallaan jopa "elämäntapa".

    Hienoa kuitenkin, että ole löytänyt myös muita asioita joista nauttia :) Itsekin pystyn kyllä nauttimaan myös muista asioista, kuten salilla käymisestä tai ainakin joissain tilanteissa muiden ihmisten näkemisestä. Näistä (ei-niin-terveistä) ruokarutiineista on hankala päästä kokonaan eroon, mutta ehkä paras olisi yrittää vähitellen lisätä niitä muita hyviä asioita elämään ja sitä kautta rakentaa löytää elämäänstä myös muuta positiivista sisältöä.

    Kiitos että kirjoitit aiheesta. Vaikka olen lukenut monia syömishäiriöjuttuja, niin harvoin voi samastua niin hyvin kuin tähän. Hienoa muutenkin, että uskalsit ja osasit niin hyvin tuoda myös tätä puolta esiin <3

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Huh, tällaisten tekstien jälkeen on ihana lukea että joku voi samaistua, eikä ole ihan yksin ajatuksiensa kanssa! Kiitos siis että kommentoit!<3
      En tiedä tuliko tekstistä ilmi, mutta tosiaan minullakin tosiaan vaikuttaa edelleen sosiaalisiin suhteisiin tämä häiriintynyt suhteeni ruokaan. Jollain tapaa poden huonoa omatuntoa kun edes kirjoitan sen, mutta olen valinnut ja välillä valitsen edelleen ruuan sosiaalisia tilanteita mieluummin. On ikävä kuulla että sinulla on käynyt samoin, mutta ymmärrän sinua kyllä hyvin!

      Kommenttisi kyllä kuulostaa kaikilta osin niin tutulta ja voisi olla itseni kirjoittama. Vaikka nykyään pystynkin suurimman osan ajasta suhtautumaan ruokaan terveemmin, niin edelleen näitä huonompia päiviä tulee.

      On niin hienoa kuulla, että sinulla menee nykyään noin hyvin ja pystyt myös nauttimaan muista asioista. Pienin askelin eteenpäin, mutta muista kuitenkin miten pitkälle olet jo päässyt ja voit olla siitä hyvästä todella ylpeä itsestäsi! :)
      Kiitos ihanasta ja kannustavasta kommentista Anne! <3 En tietenkään toivo kenellekään samanlaisia kokemuksia, mutta on ihanaa että tätä kautta voimme jakaa vertaistukea puolin ja toisin :)

      Poista
    2. Kiitos itsellesi ihanista vastauksista, niistä tulee aina hyvä mieli <3 Ja kuten sanoit, vaikka en itsekään toivo kenellekään näitä kokemuksia, niin on kuitenkin ihanaa ja helpottavaa tietää ettei ole yksin näiden kanssa ja mukava saada tällaista vertaistukea :)

      Poista
    3. Ihana kuulla että vastauksistani tulee hyvä mieli, minulle tulee aina kivoista kommenteista niin hyvä fiilis, että hyvä jos pystyn antamaan edes vähän takaisin! <3
      Vertaistuki on kyllä todella tärkeää ja lohduttavaa että ei ole ihan yksin ajatustensa kanssa :)

      Poista
  2. Hei Vanessa!

    En ole aikoihin kirjoitellut, mutta voi kun voisit tietää ja uskoa, että tuosta pääsee yli. Olen varmaan kertonut sinulle, että olen itsekin todella urheilullinen ja bulimia-aikoinakin urheilin aina 5 x viikossa. Onneksi urheilu on aina ollut minulle henkireikä ja nautinto.
    Muistan kerran, kun olin ollut juhlissa, jossa oli kaiken maailman herkkuja, joita en uskaltanut syödä. Kun pääsin kotiin, ahmin varmaan 8 Magnum-jäätelöä ja suklaata päälle. Oksensin kaiken aina. Juhlissa odotin koko ajan, että pääsen kotiin yksin syömään. Se, että en sallinut itselleni tarpeeksi ravintoa, enkä ikinä herkkuja, lisäsi ruuan salaperäisyyttä, meidän kieroutunutta suhdettamme ja kaikki arkipäiväisyys ruuasta katosi. Nauroin, kun joku sanoi ruuan olevan polttoainetta. Ruoka määritteli KAIKEN elämässäni. Niin koukussa olin.
    Pohjustustarinan kerroin siksi, että söin tuolloin normaalia ruokaa ehkä 1200 kaloria, jolloin himot ruokaan olivat pelkästään fysiologian kannalta valtavat, puhumattakaan tunnepuolesta. En tunnistanut muita tunteita, kuin ahdistuksen, ja en tiennyt siihen muuta lääkettä kuin syöminen.
    Toipumiseni kesti vuosia, kolme vuotta terapiaa ja yli tuhat kaloria päivittäiseen ravinnonsaantiin lisää. Mutta, nyt voin kertoa ja liikutun, kun pystyn sanomaan, että herkut eivät enää aiheuta minulle intohimoja tai oikeastaan mitään suurempia tunteita. Ne ovat vain herkkuja. Osaan tunnistaa nykyään tunteeni ja en tarvitse siihen herkkuja. Uskallan syödä ruokaa tarpeeksi, jolloin nälkä ei vääristä suhdettani herkkuihin. En voi kai kyllin kuvailla, miten sairas suhteeni ruokaan ja etenkin herkkuihin oli ja nyt se on lähes normaali. Sanoisin, että yksinjääminen varmaan laukaisee sinussa jonkun tunteen, jota et tunnista ja herkut turruttavat tätä? Vai mitä ajattelet? Paljon jaksamisia, olen ylpeä sinusta ja edistyksestäsi! <3

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Hei Emmi!<3
      Onpas mukavaa saada taas sinulta kommenttia!
      Tällsisten henkilökohtaisempien postausten jälkeen varsinkin on todella lohduttavaa kuulla tällainen onnistumistarina kuin sinulla!
      Tuo tarina juhlissa olemisesta kuulostaa tutulta. Minulla oli ja on tapana stressata monta viikkoa etukäteen, jos tiedän että edessä on juhlat. Sitten juhlapäivänä se ahdistus kai purkautuu jollain tapaa siihen ahmimiseen ja odotan vain pääseväni yksin kotiin ahmimaan.
      Varmasti minullakin ruuasta tuli jonkunlainen kielletty hedelmä, joka sitten houkutteli entistä enemmän.
      Itselläni kalorimäärät ovat olleet aika samoissa kuin sinulla aina ahmimisen jälkeen, juurikin tuo 1200. Sanoit kommentissasi todella hyvin, että et tiennyt muuta lääkettä kuin ruoka. Nimenomaan lääkkeeltä se ruoka välillä tuntui.

      Olen kyllä niin valtavan iloinen puolestasi, että olet toipunut syömishäiriöstäsi! Olet varmasti tehnyt sen eteen todella paljon töitä!
      Minä ainakin saan kommenteistasi aina paljon tsemppiä, on ihanaa kuulla että tästä voi päästä noin hyvin yli. Vaikka itsekin olen päässyt jo paljon eteenpäin, niin matkaa tuohon tilanteeseen jossa sinä olet on kuitenkin vielä jäljellä :)

      Olet oikeassa, yksinjääminen on varmasti laukaissut minussa jonkun tunteen. Myös psykologini on monesti kysellyt tuosta tunteesta, mutta en ole saanut siitä kiinni. Se kai jää ikuiseksi mysteeriksi, koska nykyään olen aika varma, että tämä yksin syöminen alkaa vain tottumuksesta. Nyt kun vaan saisin opetettua itseni uusille tavoille, niin alan olemaan oikeasti jo aika hyvillä vesillä :)
      Todella iso kiitos kannustavasta ja ihanasta kommentista!<3 Ja mukavaa kesän odotusta :)

      Poista
    2. Olipa hyviä kommentteja ja taas paljon tuttua. Varsinkin tuo juhlajuttu oli sellainen, johon voin itsekin hyvin samastua. Ja kuten Vanessa sanoit kommentissa, niin itsekin helposti stressaan tilanteita paljon etukäteen, erityisesti siksi, että joutuisin syömään "väärissä tilanteissa", joka olisi tavallaan pois muista omista syömisistä (syön siis mieluiten yksin ja muiden seurassa syöminen tuntuu ikään kuin turhalta kalorien saamiselta, ja koen, että se on pois niistä syömisistä, jotka voisin "nauttia" yksin syödessä). Ehkä hiukan sekavasti selitetty, mutta kommenttinne tuntui kuitenkin niin tutulta, että oli pakko myös kommentoida :)

      Lisäksi hyviä huomioita se, että vähempi kalorimäärä lisää ihan luontaisestikin ahmimishimoja ja saa muutenkin nälkä- ja kylläisyyssignaalit sekaisein. Nälkiintyneenä herkut tuntuvat usein vielä houkuttelevammilta ja kun niitä sitten sallii itselleen, niin syöminen menee helposti ahmimisen puolelle. Jos taas saisi muun syömisen parempaan kuntoon ja söisi tarpeeksi, niin ehkä vähitellen se herkkuihin liittyvä himokin vähenisi ja niitäkin olisi helpompi syödä "normaalisti".

      Ihanan kannustava viesti siis sinulta Emmi ja samoin Vanessa sinun vastauksesi <3 Mukava lukea :)

      Poista
    3. Emmillä oli kyllä todella fiksu ja hyvä kommentti, kiva että sinäkin samaistuit siihen :)
      Tuo on kyllä niin tuttu ajatus, että haluaa syödä kaiken yksin ja rauhassa ja muiden kanssa syöty herkku tuntuu turhalta kaloreiden saamiselta :D Edelleenkin minulla on jossain määrin tuo sama tilanne ja jos esimerkiksi syön kerran viikossa herkkuja, teen sen mieluummin yksin kuin jonkun seurassa. Jos jostain syystä "joudun" syömään jonkun seurassa, olen jotenkin pettynyt ja tuntuu että tuo herkuttelu on mennyt jollain tapaa hukkaan. Kuulostaa varmasti todella typerältä, mutta uskon että te ymmärrätte mitä tarkoitan :)

      Kiva että samaistuit ja kommentoit, sinunkin kommenttisi oli mukava lukea!<3 :)

      Poista
    4. Pitää vielä vastata tähän, että juuri näin! Kuvasit niin hyvin sen miten itsekin suhtaudun asiaan. Kiitos siis, että muotoilit vielä ajatukseni sanoiksi ja lohuttavaa myös huomata, ettei ole ainoa joka kokee ja ajattelee näin, vaikka välillä siltä tuntuukin. Netin kautta on onneksi helpompi jakaa näitä oudompia ja usein hävettäviltäkin tuntuvia asioita.

      Ihanaa, että pidät tätä blogia <3

      Poista

Kiva jos jätät kommenttia, vastaan mahdollisimman pian! :)