tiistai 30. toukokuuta 2017

Itsehillintä, mihin katosit?

Moro!

Taisin taas nuolaista ennen kuin tipahtaa. Voisiko joku tulla estämään minua painamasta tuota "julkaise"-nappia liian aikaisin? :D No ei, pitäähän tämän olla rehellinen blogi ja sen vuoksi kirjoitankin nyt tällaisen tunnustuksen.

Tämä ei todellakaan ole pahimmasta päästä, mutta kerrotaan nyt kuitenkin. Sunnuntaina kirjoittelin suuresta edistyksestäni ja mainitsin muun muassa ostaneeni herkkuja varastoon, koska nyt tuntuu siltä että uskallan luottaa itseeni ja pystyn "varastoimaan" herkkuja.
No, en pysty. Heti samana päivänä kotiin päästyäni päätin aukaista maistiaisiksi noita erityisherkkuja. Sunnuntainahan oli siis viime viikolla herkkupäiväni, joten siinä kohtaa en vielä tehnyt mitään väärää. Hyvältä tietenkin maistui ja jätin maistiaisten jälkeen loput syömättä ja sinne kuuluisaan varastoon.
Voiko näitä muka vastustaa??

Seuraavana aamuna suunnitelma oli seuraava: herään aikaisin ja pyöräilen salille tekemään jalkatreenin ennen töitä.
Heräsin aikaisin... syömään loput suklaat! Jee, hyvä minä...not. Herkut loppui aika nopeasti, mutta "onneksi" on kaupat! Illalla menin ja ostin muroja, irtokarkkeja ja yhden kerroshampurilaisen.
Ei tuossakaan vielä mitään, en minä nyt niin paljoa herkutellut, mitä aikaisemmin olisin voinut! Treeni jäi tekemättä, mikä on aina ikävää, mutta ei voi mitään.
Päätin, että tämä tiistaiaamu starttaa pitkällä kävely/juoksulenkillä ja että tämän viikon herkkupäivä oli sitten maanantai.

Tänään on tiistai... ja piti olla herkut herkuteltu... ja tässä minä syön jäätelöä ja mutakakkua, jonka löysin pakkasesta. Yhtä palaa mutakakkua siis, ei kokonaista kakkua (vaikka kyllä sekin varmaan menisi!). Mitä täällä tapahtuu?
Eilen vielä totesin, että eipä taas kannattanut ja että aidosti tekee mieli taas normaalia ruokaa. Vaan aamulla itsehillintäni kai jatkoi nukkumista kun itse heräsin ja tässä sitä ollaan!
Pitkään kyllä taistelin itseni kanssa ja jopa puhuin ääneen ja yritin perustella, miksi tänään saisin syödä. Yleensä se nimittäin auttaa, kun ääneen puhuessaan tajuaa miten naurettavia selityksiä sitä on herkkujen syöntiin. Vaan tällä kertaa se ei auttanut, vaan herkut kutsuivat liian voimakkaasti.
Kävin aamulla myös puntarilla ja tietenkin paino oli noussut. Nestettähän se vain on, mutta silti ärsyttää. Olin juuri päässyt toukokuun tavoitteeseeni ja se siitä. En nyt ala liikaa tätä painoakaan harmittelemaan, koska äkkiä se palaa taas ennalleen, kunhan tämä kierre saadaan katkaistua.


Nyt voinkin tehdä julkisen lupauksen, että huomenna minä ihan oikeasti lopetan tämän kierteen ennen kuin se kunnolla alkaakaan!
Sanotaan nyt vaikka näin, että jos huomenna en osaa hillitä itseäni, niin lupaan heittää talviturkin tällä viikolla (muuten menee varmaan heinäkuuhun). Näin, nyt on parempi mieli. Ainakin huomenna pitäisi alkaa taas parempi meno, koska en ihan tosissaan halua vielä talviturkkia heittää, enkä todellakaan ole vielä valmis sinne julkiselle rannalle, vaikka se kuuluikin bucket listiini.

Ihanaa, nyt olen taas saanut avata omatuntoni teille ja voin lopettaa tämän turhan murehtimisen. Huomenna paremmin!
Kuinka teillä menee? :)

maanantai 29. toukokuuta 2017

Laihdutusohjeita suoraan 60 - luvulta!

Moi!

Eilisessä postauksessa vähän vihjailin, että tänään tulee aika mielenkiintoinen ja hauska postaus. Makuasioitahan nämä ovat, mutta ainakin omasta mielestäni tämä oli todella kiinnostava aihe.

Tein viikonloppuna sukulaisteni kirjahyllystä hauskan löydön: vanhan lääkärikirjan! Pakkohan siitä oli kirjoittaa kokonainen postaus, sen verran huvittavia juttuja sieltä löytyi.
Olisi pitänyt ottaa kirjan kannesta kuva, tai ottaa kunnolla lähteet ylös, mutta kyseessä oli siis joku kodin lääkärikirja tms. ja julkaisuvuosi oli 1960. Kenties ensi kerralla kun olen samassa paikassa vierailulla, otan tiedot ylös ja lisään lähteet jälkikäteen tähän postaukseen (jos muistan!).

Satuin aukaisemaan kirjan juurikin siitä kohtaa, jossa puhuttiin laihduttamisesta ja ylipainosta ja pakko myöntää, että repesin nauramaan ihan ääneen joissakin kohtaa.

Kirja ei valitettavasti enää ole hyppysissäni, mutta otin sivuista pari kuvaa ja niiden perusteella referoin teille parhaimmat kohdat. Koko kappale alkoi seuraavasta kuvasta:


Kuvatekstinä lukee: ihannepaino pitäisi voida laskea tämän taulukon mukaan. Sen on laatinut muuan suuri henkivakuutusyhtiö

Kuva voi näkyä hieman huonosti, mutta tiivistettynä siis menee näin: yläpuolella on taulukko miehille ja alapuolella naisille. Vasemmalla on sarake, joka kuvaa pituutta ja sen jälkeen tulee kolme saraketta: hoikka, keskivahva ja tanakka. Näiden alla on siis paino, joka kunkin painoisella tarkoittaa mitäkin kolmesta vaihtoehdosta.
Otetaan esimerkki: lähimpänä itseäni on pituus 155cm (olen siis n. 157cm). Jotta olisin kirjan mukaan hoikka, minun tulisi painaa 50,1kg. Keskivahvaksi minut luokiteltaisiin, jos painoni olisi 53,6. Tämän mukaan olen tällä hetkellä tanakka, tai siitä ylikin. Tanakan raja nimittäin menee painossa 57,1kg. Tällä hetkellä olisin tuohon painoon huipputyytyväinen, mutta 60-luvulla en ehkä olisi ollut :D
Okei, kun kirjaa lukee eteenpäin, ei asioita sanota ihan niin mustavalkoisesti, mutta kuitenkin tuo taulukko sai minut huvittumaan. Sitäkään ei suoraan sanota, että tanakka olisi huono asia, sillä tarkoitetaan kai enemmän ruumiinrakennetta kuin painoa.


Seuraavaksi siis laihdutusohjeita suoraan 60-luvulta! (suoria lainauksia kirjasta)


- (laihtuakseen) on kartettava sellaisia ruoka-aineita kuin voita, margariinia, öljyä, pekonia tai muuta rasvaista lihaa, kermaa (varsinkin paksua), maksapasteijaa, kaikenlaisia jauhoja ja suurimoita, pikkuleipiä, wieninleipää ja savustettua ankeriasta, jotka kaikki ovat eniten kaloreja sisältäviä ravintoaineitamme

- Nautintoaineista suklaa ja pähkinät ovat erityisen vaarallisia

- Mikä on syynä siihen, että joku voi syödä suuret määrät ruokaa, kun taas toisen täytyy lihomista välttääkseen säännöstellä tiukasti ravintonsa, sitä ei varmasti tiedetä. Temperamentilla (vilkkaudella), lihastoiminnan aktiivisuudella ja ehkä perinnöllisilläkin seikoilla on osuutensa asiaan.

- Paras keino liikalihavuutta vastaan on tarkastaa painonsa säännöllisin väliajoin ja huomatessaan sen lisääntyneen vaikkapa vain jollakin kilolla vähentää heti kalorien saantia

- Lääkärin tulee ennen muuta saada potilas käsittämään, että lihavuus on sairaus tai tulee aiheuttamaan sairauksia. Kaikista liikalihavuuden aiheuttamista ikävyyksistä tulee keskustella tarkkaan ja sillä tavoin saada potilas koko sydämestään antautumaan laihdutushoitoon.

- Ellei hän (potilas) ole siinä (laihdutuksessa) sataprosenttisesti mukana, on laihdutuskuuri jo tuomittu epäonnistumaan

- Lihava ihminen on saatava vähentämään kaloreita ja hänelle on laadittava seikkaperäinen, noin 1000 kaloria päivässä sisältävä ruokavalio

- Häntä tulee myös neuvoa ostamaan jokin liikalihavuutta ja sen torjumista käsittelevä kirja

- Edelleen lihavan ihmisen tulee punnita itsensä ainakin kerran viikossa ja tarkastuttaa lääkärillä painonsa joka toinen tai kolmas viikko

- Kun hänen (laihduttajan) painonsa vähenee, hänen tulee saada siitä kiitosta, ja ellei vähenemistä tapahdu, häntä tulee vakavasti varoittaa poikkeamasta ruokavaliostaan

- Pyrkimyksenä tulee olla painon väheneminen noin yhdellä kilolla viikossa eikä potilasta saa päästää hoidosta ennen kuin hän on saavuttanut ihannepainonsa


Sellaisia juttuja... Todella jännä. miten lihavuuteen on suhtauduttu noin ankarasti. Nykyisessä yhteiskunnassa sosiaalinen media aiheuttaa ulkonäköpaineita, mutta kyllä tuossakin on varmasti ollut aika isot paineet olla hoikka, kun liikapainoa on pidetty noinkin vakavana sairautena.
Nykyäänhän suklaa, tai ainakaan pähkinät eivät ole mitenkään erityisen vaarallisia, vaan päin vastoin jopa terveellisinä pidettyjä :D Lisäksi minua hieman järkytti tuo, että lihavalle laaditaan tarkka, n. 1000 kaloria sisältävä ruokavalio!? Pituudesta tai ruumiinrakenteesta riippumatta. Ja ihan tosissaan, lääkärit ovat suositelleet tuollaista kitudieettiä??

Ja tuokin kuulosti aika hurjalta, että jos paino on noussut edes vähän, pitää heti vähentää kaloreita ja viikossa pitäisi pudottaa kilo.

No, kuten sanottu, voi hyvin olla että tästä kymmenien vuosien päästä nykyisiä ohjeita voi pitää hassuina ja kummallisina.
Niin ja oli tuossa kirjassa paljon asiaakin! Osa tiedoista piti vieläkin ihan paikkansa. Tämä laihdutusosio kosketti itseäni erityisesti ja on hauskaa verrata nykyisiä ohjeita aikaisemmin annettuihin.

Ja ihan nyt vain kaiken varmuuden vuoksi muistutan, että tämä postaus oli siis ihan huumorilla tehty. Kenellekään en todellakaan suosittele noiden ohjeiden noudattamista oikeasti!

Miltä teidän mielestänne nämä ohjeet kuulostivat? Voisitteko kuvitella noudattavanne tällaisia ohjeita? Kenties joku on elänyt näiden ohjeiden mukaan tai nähnyt jonkun muun elävän? Kommenttiboksi on auki, niin kuin aina :)


sunnuntai 28. toukokuuta 2017

Suurta edistystä eri osa-alueilla!

Hellurei!

Niin se vaan viikonloppu taas hurahti ohi ja arki alkaa taas. Oma viikonloppuni meni sukuloidessa ja oli kyllä aivan ihana nähdä lähisukulaisia pitkästä aikaa ajan kanssa!

Koko reissun ajan huomasin, että jotakin on eri tavalla kuin ennen. Niin paljon kun tykkäänkin sukulaisia nähdä ja heidän luonaan vierailla, on mieltä kuitenkin aina painanut pieni ahdistus. Ahdistus tulee siitä, että en ole pystynyt kontrolloimaan syömistäni. Syön sitä mitä tarjotaan ja kahvipöydässä kieltäytyminen herättää liikaa kysymyksiä. Vaikka kyseessä olisi ihan tavallinen kotiruoka, olen ahdistunut siitäkin. Milloin juustosta, milloin ruokakermasta, milloin ihan vaan maidosta ruokajuomana.
Olen jopa huomannut, että olen viime vuosina vähentänyt vierailuja huomattavasti vain ja ainoastaan sen takia, että olen ahdistunut ruuasta!
Uskon, että monet teistä voi tähän samaistua. Silti se kuulostaa aika hassulta, että ahdistuksen välttämiseksi sitä vaan aina pitäisi kai istua kotona, jossa voi syödä mitä haluaa. Silti varmaan menisi aivan metsään, koska ennen pitkään sitä ahmisi aikansa kuluksi!

Jäätelö+vadelmahillo

Aikaisemmin juurikin tällä samalla reissulla käydessäni olen alkanut ahmimaan salaa jo kyläpaikassa. Kai se on jotenkin ollut "lääke" siihen ahdistukseen. Ja se ahmiminen on jatkunut myös vierailun jälkeen lohtuna ja rangaistuksena siihen, että ahmin kyläpaikassa.

Tällä kertaa kaikki oli toisin, mistä jälleen huomasin miten paljon olen edistynyt! Söin normaalisti, ilman ahdistusta. Söin jälkiruokaa ja pullan kahvin kanssa. Tajusin, että aikaisemmat ajatukseni ja ahdistukseni ovat olleet täysin aiheettomia. Ei se kylässä käyminen (ainakaan tässä kyseisessä paikassa) minua lihota! Itse olen aina sillä syömisellä aiheuttanut kaiken painonnousun.

Kävin viikonlopun aikana myös kävelyllä ja kuntosalilla pariinkin otteeseen. Vieraassa kaupungissa oleminen ei poista liikkumisen mahdollisuutta. Oli aivan ihana huomata, miten pystyin nauttimaan sukulaisteni seurasta aivan eri tavalla kuin ennen! Ei tarvinnut koko aikaa laskea kaloreita, tai miettiä kuinka voi huomaamattomasti kuluttaa kaiken pois. Kaiken kaikkiaan reissusta jäi niin positiivinen ja hyvä fiilis! On huippua nähdä konkreettisesti oma edistyminen!

Eikä siinä vielä kaikki. Asetin myös pienen haasteen itselleni. Eilen kävin karkkikaupassa ja voi hyvänen aika! Suurena Milka-suklaan ystävänä sieltä löytyi sellaisia suklaita, joihin en koskaa ennen ollut törmännyt ja jotka näyttivät niiiin houkuttelevilta! Pakkohan niitä oli ostaa, koska vastaavanlaista karkkikauppaa ei ole lähelläkään kotikaupunkiani.
Ja tässä on se haaste: karkkivarastot täynnä. En minä aikaisemmin ole uskaltanut ostaa mitään varastoon! Kaikki on ollut aina pakko syödä heti, vaikka kuinka olen ajatellut säästäväni myöhemmäksi tai syöväni vain vähän. Se ei vain ole minun aivoilleni sopinut. Enkä ole pystynyt niistä herkuista edes nauttimaan, koska ainoa ajatus on ollut "pakko syödä ne pois"!
Minusta on aivan ihanaa, että nyt uskallan luottaa itseeni sen verran että voin ostaa ikään kuin varastoon herkkuja. Tiedän että suurin haaste on silloin, kun paketteja alkaa avaamaan. Silloin on suuri vaara syödä kaikki kerrallaan! Teen kuitenkin parhaani ja syön kohtuudella ja nautiskellen.



Ostin karkkia myös bussimatkalle, jolla olen siis parhaillaan. Taas on viikko vierähtänyt syömättä herkkuja (okei okei, siellä vieraissa tuli vähän syötyä) ja tänään on herkkupäivä! Tosin hyvin pieni sellainen juuri tuosta vierailusta johtuen. Ensi viikolla varmaan kuumottelee nuo suklaat kaapissa, katsotaan miten käy!
Mutta pointtini tässä tekstissä on kai juuri mämä edistysaskeleet, joita olen ottanut! Ja lisäksi se, että pystyn tosiaan jossakin määrin luottamaan itseeni. Voi hyvin olla, että ahmimisääni alkaa puhumaan, mutta nykyään pystyn aika hyvin vastustamaan sitä. Liikaa syön usein, mutta ahmin hyvin harvoin!

Ja vielä jatkuu! Eilen tein 20 miesten punnerrusta putkeen! Voimat on siis kasvaneet. Olisi voinut mennä vielä muutama lisää, mutta olkapään takia en uskalla runtata ihan loppuun asti. Sen lisäksi pitkästä aikaa kokeilin kunnolla leuanvetoa, ilman kuminauhaa tai liian matalaa tankoa. Sain neljä leukaa, jos sain aina hengittää aloitusasennossa ja kaksi jos tein ihan putkeen, jeejee! Leuanvedossa tavoitteenani oli pitkään saada kymmenen leukaa kuminauhan avulla. Nykyään menee tuoreilla voimilla 10-12! Seuraava tavoite onkin saada viisi leukaa ilman hengitystaukoa. Jälleen kerran olen aivan innoissani!

Toivottavasti teidän viikonloppunne on ollut yhtä mukava kuin minun! Ja olisi mielenkiintoista tietää, pystyttekö te säilyttämään herkkuja kaapissa syömättä niitä?:)

Ps. Olkaahan kuulolla huomenna, tulossa on aika hauska ja mielenkiintoinen postaus!;) En pystynyt sitä bussissa kirjoittaa, mutta eiköhän se huomenna ole valmis!

Pps. Jos kuvat tai teksti on väärässä paikassa, johtuu puhelimella julkaisemisesta :)

Ppps. (:D) Pahoittelen otsikon kirjoitusvirhettä! Korjasin sen kyllä, mutta joissakin blogipalveluissa se ei ehkä näy... Laitetaan tämäkin virhe puhelimella julkaisemisen piikkiin! :D

tiistai 9. toukokuuta 2017

Kun mikään ei tee niin onnelliseksi kuin ruoka

Moi!

Koska olin tänään yksin, söin paljon herkkuja. Noin. Nyt se on sanottu ja voidaan mennä suoraan tämän tekstin oikeaan aiheeseen.
Haluan palata hieman taaksepäin ajassa ja muistella niitä päiviä, kun syömisen kanssa meni paaaljon huonommin kuin nyt (vaikka kuten huomaatte, aina ei mene ihan putkeen vieläkään).
Tiedätte, että minulla on ahmimistaustaa enkä pystynyt/pysty hillitsemään omaa syömistäni ja pahimpia olivat/ovat juurikin ajat, kun olin/olen yksin.

kuva: pexels.com

Olen kertonut ennenkin, miten saatoin heti yksin jäätyäni juosta kauppaan niin nopeasti kuin pääsin, koska tiesin olevani yksin vain esimerkiksi puolen tunnin ajan. Mutta kun herkkuja oli vaan pakko saada, niin niitä oli pakko saada. Muiden seurassahan en ahmi koskaan, se tapahtuu aina yksin ollessa.

Tänään tiesin pitkästä aikaa jääväni yksin ja suuntasin siis tuttuun tapaan kauppaan. En siksi, että olisin hirveästi halunnut taas herkkuja, vaan juurikin siksi että se on tapa. Sain tietää yksinjäämisestäni vähän liian lyhyellä varoitusajalla, herkuttelun olisi varmaan voinut estää hyvällä etukäteen suunnittelulla.
Kun olen yksin, minä syön herkkuja. Niin minun aivoni ovat oppineet ajattelemaan ja tässä nyt yritetään hitaasti mutta varmasti päästä tuosta ajatuksesta eroon.
Tänään en onneksi ahminut, mutta söin kuitenkin monta jäätelöä ja suklaapatukkaa. Niin monta, että jouduin jättämään salitreenin välistä koska minulla oli niin paha olo. Menin kyllä salille, mutta lähdin melkein heti kotiin ja voin kertoa, että otti päähän! En ajatellut että tuo herkkumäärä vaikuttaisi näin voimakkaasti, sillä olen tottunut syömään paljon paljon isompiakin määriä ilman mitään ongelmia.

Mutta nyt piti siis puhua enemmän niistä menneistä ajoista.
Tulen kirjoittamaan vielä erikseen tekstin siitä, miten tai miksi ahmiminen alkaa. Nyt puhutaan vain siitä tunteesta jonka se tuo tai toi.


Herkuttelun tai ahmimisen aikana minun oloni oli todella hyvä  (en nyt tiedä, pitäisikö minun puhua menneessä vai nykyisessä muodossa, mutta puhun nyt menneessä). Ensimmäiset suupalat saivat aikaan lähes euforisen tunnetilan. Tuntui, että kaikki muu maailma hävisi ympäriltä ja kaikki oli hetken niin hyvin kuin vaan olla voi. Ei huolia, ei murheita.
Sillä hetkellä ei ajatella seurauksia: pahaa oloa, morkkista, painon nousua tms. Sillä hetkellä kaikki oli hyvin ja olin hyvin onnellinen että sain viettää omaa aikaa sen hetkisten parhaiden ystävieni, herkkujen seurassa.

Juuri tuo onnellisuuden ja hyvän olon tunne voi olla se, minkä takia ahmiminen tai herkuttelu yleensäkin on niin vaikeaa lopettaa. Tai eihän sitä lopettaa tarvitse, mutta tarkoitan nyt nimenomaan haitallista herkuttelua, eli sellaista josta tulee henkisesti huono olla.
Se on varmasti monilla syy, tai ainakin osasyy siihen, miksi painoa ei saa tippumaan halutessaan.
Täytyy sanoa, että ymmärrän ihmisiä joilla on ylipainoa ja vaikeuksia saada painoa tippumaan. Sanomattakin kai selvää, että ymmärrän myös niitä, jotka ahmivat. Jokaisella on toki oma tarinansa, mutta näin yleistäen kun puhutaan.
Puhutaan itsehillinnästä ja se toki osaltaan liittyy aiheeseen. Yhtään itseäni puolustelematta haluan samalla avata, miksi se itsehillintä ei aina ole ollut niin vahva.


Laihduttaminen vaatii itsehillintää. Jokaiselle mieliteolle ei voi antaa periksi jos haluaa onnistua.
Monesti sanotaan, että sillä hetkellä kun tekee mieli herkutella, pitäisi keksiä jotain muuta tekemistä. Tai neuvotaan palkitsemaan itsensä esimerkiksi niistä pudotetuista kiloista, mutta jollain muulla kuin ruualla. Niin... Onhan se niin helppoa sanoa noin.
Voin kertoa, että molempia olen yrittänyt monia kertoja. Mutta kun se ongelma on nimenomaan se, että mikään ei tee niin onnelliseksi kuin ruoka. Tai ei aikaisemmin tehnyt.
Yritin keksiä keinoja palkita itseäni, mutta herkut olivat aina se paras vaihtoehto. Sillä hetkellä kun teki mieli syödä, yritin keksiä muuta tekemistä, mutta kun ne herkut tuntuu sillä hetkellä parhaalta asialta, mitä ikinä vaan voi sillä hetkellä tehdä tai saada. Siitä on aika vaikeaa pistää paremmaksi.
Neuvotaan menemään kävelylle tai näkemään ystäviä, mutta kun se ajatus herkuista ja niiden tuomasta hyvästä olosta ei vaan jätä rauhaan.
Mihinköhän tätä voisi verrata...? En nyt kovasta yrityksestä huolimatta keksi mitään järkevää vertauskuvaa, mutta uskon että moni teistä tietää mistä puhun. Ideana kuitenkin se, että miksi tyytyisit vähempään, kun käsiesi ulottuvilla on sen hetkinen maailman houkuttelevin ja ihanin asia.
Tämän takia sitä sokeria monesti verrataan huumeeseen. Se koukuttaa niin vahvasti.


Olen jättänyt ystäviäni näkemättä herkkujen takia. Olen sanonut, että minun pitää mennä jonnekin, vaikka oikeasti minun on vaan ollut pakko päästä ahmimaan.
Ei sen takia, että en viihtyisi ystävieni seurassa. Vaan sen takia, että mieleni on huijannut minua uskomaan, ettei mitään parempaa ole kuin herkuttelu. Se on vaan ihan uskomatonta, miten mieli saattaa kääntyä itseään vastaan ja saada tekemään ja uskomaan ihan kummallisia juttuja.
Niin ja se ruuan aiheuttama onnellisuus kesti todella vähän aikaa. Sitten tuli paha olo ja paha mieli. Joka kerta totesin, että ei ollut sen arvoista ja silti toistin virheeni seuraavana tai samana päivänä.

Tiedän, että sellaisten, joilla ei koskaan ole ollut mitään ongelmaa, on hyvin vaikeaa kuvitella sitä tunnetta, minkä ruoka voi aiheuttaa. Minunkin on juuri nyt vaikeaa kuvitella, miten sokerin syöminen  voikin olla ollut joskus niin tärkeää minulle.
Tästä päästäänkin siihen, miten ylpeä olen siitä mihin olen nyt jo päässyt. Aikaisemmin en voinut kuvitella mitään parempaa kuin herkuttelu ja nyt keksin paljonkin! On ihanaa ulkoilla, nähdä ystäviä, treenata ja ylipäätään nauttia elämästä muuta kautta. Edelleen rakastan ruokaa ja syömistä ja etenkin herkuttelua. Se ei kuitenkaan ole enää elämäni paras asia. Ei se tietenkään ennenkään ollut, mutta siltä se välillä tuntui. Niin se ruoka vaan voi olla sekä paras ystävä, että vihollinen.

Pitkän selitykseni pointtina oli siis ensinnäkin kenties vertaistuki niille, joilla on ongelmia ahmimisen tai liiallisen herkuttelun kanssa. Sen lopettaminen tai vähentäminen ei todellakaan ole helppoa, mutta kuitenkin mahdollista! Vaikka se sillä hetkellä ei ehkä siltä tunnukkaan, niin elämällä on niin paljon parempaa tarjottavaa kuin se ahmiminen tai herkuttelu!
Toisekseen pointtina niille, jotka eivät ole koskaan vastaavaa kokeneet kenties tuoda hippunen lisää ymmärrystä siihen, millaista hyvää oloa herkutteleminen parhaimmillaan voi tuoda ja miksi sen lopettaminen on niin vaikeaa.
Hirveän pitkä teksti ja silti tuntuu, että ehdin vasta päästä asiaan. Nyt en tosiaan tiedä, sainko asian kerrottua niin kuin haluaisin. Toivottavasti sain ja ymmärsitte mitä tarkoitan :)

Onko kenelläkään muulla vastaavanlaisia kokemuksia? Tai millaisia ajatuksia tämä teksti teissä herätti? Oletteko samaa vai ihan eri mieltä kanssani?

Ps. Nyt on paha mieli tuosta herkuttelustani ja siitä seuranneesta epäonnistuneesta treenistä. Tästä kuitenkin jatketaan taas kuin ennenkin! :)


sunnuntai 7. toukokuuta 2017

Päivä jona en laihduttanut

Moikka!

Eilenhän vietettiin siis Älä laihduta-päivää. Jos et ole vielä lukenut viime postaustani, niin linkkaan sen tähän. Kannattaa lukaista se, jotta tiedät mistä on kyse.

Millainen oli siis päivä jolloin en laihduttanut? Harvinainen ainakin!
Laihduttaminen on nykyään niin syvälle juurtunut tapa, ettei sitä ihan noin vain päiväksi lopeteta. Tein kuitenkin parhaani.

Aloitin aamuni vähän liiankin tuttuun tapaan, ensiksi vessaan ja sen jälkeen puntarille. Vasta vaa'alla muistin mikä päivä on ja hyppäsin äkkiä pois. Ehdin jo nähdä lukeman, mutta sillä ei ole merkitystä. Ei tänään ainakaan. Tästä sitä heti huomaa, miten tottumuksesta laihduttamiseen liittyvät tavat tulevat. Sen kummempia ajattelematta sitä vaan suuntaa kohti vaakaa aamulla.

Lauantai oli minulle koulupäivä ja herätyskin oli aika aikaisin. Pienestä kiireestä huolimatta söin hyvän aamupalan, kaksi ruisleipää kalkkunaleikkeillä ja levitteellä, yksi kananmuna ja skyr-rahka viinimarjasoseella ja myslillä.
Lisäksi join teetä, johon hyvällä omatunnolla laitoin paljon hunajaa. Kyllä, sekin on saavutus. Kerroin kumppanilleni jo heti aamulla, että tänään on sitten päivä kun en laihduta. Hänen ensimmäinen reaktionsa oli, että "tänään on siis herkkupäivä"! Aika hassua. Tuo oli nimittäin itsellänikin ensimmäinen ajatus. Nyt kun en laihduta, voin syödä herkkuja ilman huonoa omatuntoa.
Mutta siitähän Älä laihduta-päivässä ei todellakaan ole kyse. Siis siitä, että yhtenä päivänä saa herkutella koska ei laihduta ja sen jälkeen jatketaan taas sitä laihduttamista samaa rataa. Tässä päivässä tärkeämpää on se rentous ja oman kehon hyväksyminen sellaisenaan. Herkkupäivästä ei siis ollut kyse, vaikka otinkin rennommin syömisten kanssa, niin kuin kohta saatte lukea :)


Koulun takia pääsin kotiin vasta klo 15 ja en ollut oikeasti ehtinyt syömään. Todella todella harvinainen tilanne. Oli minulla banaani mukana, mutta eihän noin pitkä väli todellakaan hyvää tee! Kotiin päästyäni keitin heti annoksen pakastekalakeittoa ja söin vielä proteiinipatukan "välipalaksi" päälle.
Poikaystäväni on koko viikon haaveillut itse tehdystä pizzasta ja melkein joka päivä kysynyt, tehtäisiinkö viikonloppuna pizzaa :D Koska olen ajatellut vain painoani, olen sanonut joka päivä että en itse halua pizzaa. Tänään, kun kuulin taas tutun kysymyksen, olin jo tottumuksesta vastaamassa kieltävästi. Sitten tulin toisiin ajatuksiin. Miksi en saisi syödä tänään pizzaa? Itse tehtynä voin määritellä itse täytteiden määrän ja koska onhan koulupäivästä huolimatta kuitenkin lauantai! Ostin myös mehujään ja kaksi tikkaria pizzalle jälkiruuaksi. Koska miksi ei?



Koska en ole ihan sinut oman vartaloni kanssa, pukeudun lähes aina löysiin vaatteisiin, tai sitten laitan jonkun päällyspuseron päälle. Jopa kotona siis.
Tänään kuitenkin päätin tehdä poikkeuksen. Olin koko illan tiukahkossa t-paidassa! Tällaiset jutut kuulostavat pieneltä, mutta ovat minulle tosi isoja juttuja. En käynyt kurkkimassa peilistä jatkuvasti, näyttikö vatsani kyseisessä paidassa isolta. Vaikka pizza turvotti ja sai vatsan hieman pömpöttämään, olin silti ylpeä vartalostani. Miksei tällaisia päiviä ole useammin!? Tai olisihan niitä, jos sitä vaan itse niin päättää.

Tänään en mennyt treenaamaan. Koulupäivä ja sen aikainen syömättömyys veti voimille ja otin vain rennosti illan. Olisin ehkä normipäivänä saattanut potea tästä huonoa omaatuntoa tai raahautunut salille, mutta en tänään. Minulla on kaikki oikeus ottaa rennosti ja kuunnella kehoani. Se ansaitsee lepoa :)

Yhteenvetona tämä päivä oli melko tavallinen, mutta kuitenkin hyvin erilainen. Vaikka kyseessä oli vain yksi päivä, niin huomasin miten pienillä muutoksilla ajatteluun saa suuria muutoksia aikaan omassa olossa.
Edelleenkään en voi luvata, että laihdutus loppuisi kohdaltani vielä lähiaikoina. Silti tällaiset päivät tekevät välillä niin hyvää!

Osallistuiko moni teistä Älä laihduta-päivään? Kuinka se teidän kohdallanne sujui?:)


torstai 4. toukokuuta 2017

Älä laihduta!

Moikka!

Tällä viikolla on päivä, johon osallistumista olen suorastaan odottanut. Viime vuonna kuulin ensimmäistä kertaa Syömishäiriöliiton vuosittain järjestämästä Älä laihduta - päivästä ja lähdin heti mukaan. Tämä päivähän on siis 6.5. eli tämän viikon lauantai. Minusta tämä on ideana vaan niin hyvä ja tärkeä asia.

Kuten sanottu, kyseessä on siis Syömishäiriöliiton, eli  SYLI ry:n ja sen jäsenyhdistyksien järjestämä päivä ja tapahtuman nimi kertoo varmaan kaiken olennaisen. On siis tarkoitus, että edes yhtenä päivänä ihmiset unohtaisivat laihduttamisen ja arvostaisivat omaa kehoaan sellaisenaan kuin se on. Tänä päivänä myös muistetaan syömishäiriöön sairastuneita. Linkkaan tähän sivun, josta voitte käydä lukemassa lisätietoja. 




Kuten tiedätte, oma laihdutustarinani on mitä on. Viimeiset neljä vuotta olen ihan todella heittänyt hukkaan vain siksi, että minulla on ollut pakkomielle tietynlaisesta kehosta. Voi kunpa olisin silloin neljä vuotta sitten tiennyt mihin ryhdyn. Jos voisin palata ajassa taaksepäin, niin en kyllä ikinä alkaisi pudottamaan painoa. Se on ihan varma juttu.
No, tässä ollaan ja jos jotain positiivista on omasta laihdutusmatkastani sanottava, niin se on ollut todella opettavainen ja sen myötä olen jopa löytänyt mahdollisen tulevan ammattini.

Palataan vielä hetkeksi viime vuoteen, kun osallistuin ensimmäistä kertaa tähän Älä laihduta - päivään.
Viime vuonna kirjoittamani postauksen voit lukea tästä, tai sitten tuolta sivupalkin suosituimmista teksteistä. Tämä on nimittäin edelleen blogini kaikista luetuin postaus.

Tässä muutama lainaus tuosta teksistä:

"Vaikka minulle on sanottu samaa asiaa jo pitkään, en ole suostunut asiaa ymmärtämään: niin kauan kun yritän laihduttaa, en parane mieleltäni ja niin kauan kun ajatusmaailmani on tämä kuin se on, en laihdu."

"Laihduttaminen, tai sen yrittäminen on minulle nykyään jo elämäntapa. Olen tottunut välttelemään kaloreita, potemaan suklaasta huonoa omatuntoa ja ravaamaan puntarilla. Millaista elämää se on? Ei ainakaan sellaista mitä haluan elää loppuelämäni! Siksipä aion lopettaa laihduttamisen."

Jopa omasta mielestäni tuo on oikeasti hyvä postaus! Siinä on todella paljon hyviä pointteja. Eihän tuo yläpuolella kuvattu ole sellaista elämää, jota minä haluaisin elää. Ei todellakaan. 




Mikä ihme siinä sitten on, että minä edelleen laihdutan!? Kokonainen vuosi on mennyt ja tuon kirjoituksen kohdalla jopa tosissani päätin lopettaa laihduttamisen. Ja niin kuin arvelinkin, niin laihduttamisen lopettaminen pudotti muutaman kilon heti, koska lopetin stressaamisen ja ahmimisen samalla.
Silti ei mennyt kauaakaan, kun sorruin takaisin vanhoihin tapoihini. 
Valitettavasti laihduttaminen on minulle elämäntapa. On hyvin vaikeaa kuvitella elämää, jossa painolla ja kaloreilla ei olisi minuun niin suuri vaikutus. 
Se ei kuitenkaan tarkoita, että se olisi minun loppuelämäni. Tänä vuonna en lupaa lopettaa laihduttamista. En ainakaan kuin seinään. Olen jo nyt päässyt niin paljon eteenpäin ja aion jatkaa hyvää onnistumisen kierrettäni tästä eteenpäinkin. Jonain päivänä voin ihan rehellisesti sanoa hyväksyväni kehoni sellaisena kuin se on. 
Sen minä kuitenkin lupaan, että lauantaina, eli virallisena Älä laihduta - päivänä minä en laihduta. Päivän kunniaksi aion nauttia kehostani ja siitä, mihin se pystyy ja miten paljosta se on kanssani selvinnyt. Se, että en laihduta ei tarkoita että minun pitäisi heti herkutella tai ahmia. Tässä päivässä ei ole kyse siitä. Toivottavasti tulevaisuudessa voin elää tämän ajatuksen mukaan vaikka joka päivä.
Aivan liian usein se unohtuu, mutta minä kyllä oikeasti rakastan kehoani ja haluan että se voi hyvin. Rakasta sinäkin omaasi ja unohda laihduttaminen ja sen ajatteleminen edes yhdeksi päiväksi. Minusta tämä Älä laihduta - päivä on niin tärkeä asia ja idea. Kiitos sille tai niille, jotka ovat tämän keksineet!

Tässä alla on vielä painorauhan julistus, jonka kopioin täältä.

PAINORAUHAN JULISTUS 

Tämä julistus on ilosanoma jokaiselle, joka tuntee 
epävarmuutta siitä, kelpaako maailmaan sellaisena kuin on.

Sen sijaan, että ottaisin omakseni ulkopuolelta tulevia määritelmiä tai vertaisin itseäni muihin, voin aloittaa päiväni kysymällä itseltäni, mitä minulle todella kuuluu ja mitä tänään tarvitsen? 

Olen oivaltanut, että elämäni on liian arvokas heitettäväksi 
hukkaan uskomalla ympärillä metelöiviä arvostelevia ääniä. 

Mieluummin määrittelen itse, mikä on minulle parhaaksi. 
Olenhan itse oman itseni paras asiantuntija.

Haluan opetella katsomaan itseäni lempeämmin. 
Joka päivä on mahdollisuus kasvaa oman elämäni sankariksi. 
Se, ettei yritä muuttaa itseään vastaamaan jonkun muun luomia normeja, vaatii rohkeutta ja 
viisautta enemmän kuin yhdenkään ulkopuolisen vaatimuksen täyttäminen.

Myös Sinulla on oikeus hyväksyä itsesi sellaisena kuin olet.
Myös Sinulla on oikeus nauttia elämästä. 
Sinulla on oikeus päättää, miltä näyttää ylläsi kauneus ja miltä tuntuu kehossasi hyvä olo. 

Sinulla on oikeus kuulla oman äänesi sanovan, että olet arvokas juuri sellaisena kuin olet. 
Sinulla on oikeus pysähtyä kuulemaan, mitä kehosi kaipaa.
Sinulla on oikeus tehdä itsellesi hyvää syömällä sopivasti kehosi kaipaamaa ruokaa. 
Sinulla on oikeus liikkua ilosta. Sinulla on oikeus pyytää apua. 
Ja Sinulla on oikeus muuttua ja kasvaa. 

Tämä päivä on juhla jokaiselle arvokkaalle, 
kauneuden ja elämän erilaisuuden juhla, juhla oikeudelle olla sellainen kuin on. 
Näillä sanoilla julistan Painorauhan -rauhan olla omankokoisensa! 

Susanna Raitamäki, Lounais-Suomen syömishäiriöperheet ry 2010 


keskiviikko 3. toukokuuta 2017

Kiinnostaako onnistuminen ketään?

Moi!

Kirjoitin eilen pitkähkön blogitekstin siitä, miten "kaikki on ihanaa" ja hyvin menee. Päätin jättää sen kuitenkin julkaisematta. Minkä takia?
Jotenkin tuntui, ettei ketään kiinnosta lukea hehkutusta hyvästä olostani. Olen tottunut kirjoittamaan vuorotellen epäonnistumisesta ja uudelleen aloittamisesta. Onnistuminen? Mitä se sellainen on? Voiko sellaisestakin kirjoittaa?

Oli ihan mielenkiintoista huomata tämä ajatus itselläni. Ehkä olen leimannut tämän blogin omassa päässäni tietynlaiseksi ja nyt on hyvin vaikeaa lähteä muuttamaan omaa tyyliään. Ei tässä blogissa kuitenkaan ole liian usein onnistumisista tai hyvästä fiiliksestä kirjoiteltu...
Jotenkin itselleni on aina ollut helpompaa epäonnistua kuin onnistua ja siihen kai tämäkin liittyy. On helpompaa tunnustaa, että mokasin, kuin hehkuttaa miten hyvin menee. Olen paljon parempi tuossa ensimmäisessä. Toinen asia, mikä ehkä selittää ajatustani on tämä suomalainen vaatimattomuus.
"Eihän minulla nyt niin hyvin mene, tämä nyt on vaan tällaista..."
Niin kauan kuin kirjoitan harrastuksena ja omaksi (ja toivottavasti myös teidän) iloksenne, minun tietenkin pitäisi voida kirjoittaa siitä, mistä itse haluan ja millaisia ajatuksia milloinkin päässä pyörii. Silti onnistumisista kertominen tuntuu niin paljon vaikeammalta! Kai sitä jotenkin ajattelee, että muut ajattelevat minun olevan jotenkin leuhka, jos alan kehumaan omaa tekemistäni liiaksi.

Kuitenkin elämäni, asenteeni ja tekemiseni on tämän kevään aikana muuttunut aika paljonkin! Tässä tekemisessä alkaa vähitellen olemaan jopa jotain järkeä ja sitä myöten onnistumisia alkaa tulla. Vielä ei ole mitään valtavia onnistumisia tullut mitoissa tai painossa, mutta sitäkin suurempi ja tärkeämpi muutos on tapahtunut minun päässäni. Ehkä se on osittain tämä kevät, joka saa minut positiiviseksi ja iloiseksi, mutta osittain se on myös ihan todellinen muutos.

Tällä hetkellä uskon omaan onnistumiseeni ja tekemiseeni. Luotan itseeni ja jopa pidän itsestäni! Se tuntuu valtavan hienolta.
Samalla mietin, onko minulla enää niin paljon annettavaa täällä blogissa´tällä menolla, jos koko ajan menee vain paremmin ja paremmin. Tai sanotaanko näin, että ehkä minulla ei laihdutusblogina ole joskus tulevaisuudessa niin paljon annettavaa, mutta ehkä jossain muussa muodossa on. Sen näyttää aika. Eikä nyt mennä asioiden edelle, onhan tässä nyt vielä vaikka kuinka paljon matkaa jäljellä!

Kertokaa te kuitenkin oma mielipiteenne noin yleisesti. Onko onnistumisista "tylsempää" lukea kuin epäonnistumisista? Tai millaiset postaukset ylipäätään ovat teidän mieleenne eniten?


Mikä blogin kirjoittamisessa pelottaa?

Hei!

Kirjoitan tänään vähän erilaisesta näkökulmasta kuin yleensä.
Olen kirjoittanut blogia nyt pari vuotta. Alkuun kirjoitin kirjaimellisesti vain itselleni. En tajunnut blogin pitämisestä mitään ja olin ikionnellinen, jos yksi ihminen luki tekstini :D
Edelleenkin kirjoitan pääasiassa vain itselleni, mutta minusta on kiva tietää, että te olette siellä ruudun toisella puolella. Se motivoi kirjoittamaan ja saan teiltä paljon ihanaa palautetta ja tsemppiä <3

Niin ihanaa kuin blogin kirjoittaminen minusta onkin, ei se ole pelkästään positiivista aina. Kirjoitan välillä aika arkaluontoisistakin asioista ja niinpä välillä bloggaaminen jopa hieman pelottaa. Pelko on tietenkin vahva sana, ehkä liian vahva tähän yhteyteen, mutta silti paras sana jonka nyt keksin. Nyt ajattelin avata hieman blogin kirjoittamiseen liittyviä ei-niin-positiivisia ajatuksia.
Bloginihan on edelleen aika pieni verrattuna moniin blogeihin ja siksi tämä saattaa kuulostaa hieman hassultakin. Kerron silti :D

kuva: pexels.com


Eniten pelottaa se, että joku tuttuni lukee tätä blogia ja tunnistaa minut. Kirjoitan anonyymisti juuri siitä syystä, ettei kukaan tuntisi minua ja voin helpommin avautua ja kertoa rehellisesti ajatuksistani ja tunteistani. Anonyymiydestä huolimatta väkisinkin sitä kuitenkin paljastaa omasta elämästään juttuja ja varmaan joku Sherlock siellä keksisi helpostikin kuka olen. Hyvin harva tutuistani tietää esimerkiksi syömishäiriöstäni ja olisi hyvin kiusallinen ajatus, että joku tunnistaisi minut täältä ja kertoisi eteenpäin asioistani, joita olen hyvinkin avoimesti täällä kertonut. Kukaan tuttuni ei lue tätä blogia (paitsi te, joihin olen tämän blogin kautta tutustunut<3) ja olen hyvin tarkka siitä, että asia pysyy näin. Vain kaksi ihmistä tietää tästä ollenkaan ja he ovat luvanneet olla lukematta tätä blogia ja luotan heihin.
Muuten anonyymisti kirjoittaminen on melko helppoa, mutta se rajoittaa aika paljon kuvien ottamista. Haluaisin kuvata muutakin elämää, kuin ruokapaketteja ja -annoksia. Ne ovat kuitenkin "turvallinen" kuvauskohde, koska niistä ei paljastu liikaa. Hah, alkaa kuulostaa kuin täällä olisi jotain hirveän salaisia tietoja joita yritän suojella :D
Välillä mietin tämän blogin jatkoa siitä näkökulmasta, haluanko joskus kirjoittaa omalla nimelläni. Se on hyvinkin mahdollista, mutta silloin se tapahtuisi kokonaan eri blogissa. Aika näyttää mitä tapahtuu :)
Samaan kategoriaan menee myös pelko siitä, että kerron liikaa. Välillä on sellainen olo, että avaan ehkä tiettyjä asioita vähän liikaakin. En kuitenkaan haluaisi jättää mitään poiskaan vaan tällaisten turhien liika-ajatteluiden takia.

Välillä pelottaa myös negatiiviset kommentit. Koko ajan tiedostan, että sosiaalisessa mediassa altistaa itsensä arvostelulle ja välillä voi saada aika paljonkin kuraa niskaan. Olen onneksi tähän asti säästynyt ikäviltä kommenteilta, mutta tiedostan kuitenkin riskin. Olen kuitenkin persoonana aika herkkä arvostelulle ja otan sen helposti henkilökohtaisesti. Toki rakentavaa palautetta otan mielelläni vastaan. Tässä asiassa varsinkin olen tyytyväinen siihen, että tämä on edelleen vain pieni blogi, jota kirjoitan harrastuksekseni.

Yksi peloistani on se, että näytän huonoa esimerkkiä. Uskon ja tiedän, että osa lukijoistani on löytänyt tähän blogiin syömishäiriö - aiheen kautta. Haluaisin olla pelkästään positiivinen esimerkki ja auttaa muita samoista ongelmista kärsiviä. Silti tiedän myös sen, että en ole vielä itsekään ihan "kuivilla" ja sen vuoksi välillä pelkään, että joku ottaa minusta mallia. Tietyt asiat teen nykyään hyvin, mutta edelleen on paljon juttuja, joissa toivon ettei kukaan ottaisi minusta mallia, tai ajattelisi että se on ihan ok. Tulevaisuudessa pystyn varmasti olemaan parempi esimerkki, mutta en ihan vielä.

Varsinkin alkuun minua mietitytti kaikki tekijänoikeudelliset jutut. En oikein tiennyt, millaisia kuvia saa blogiin laittaa ja kuinka niihin viitataan. Nyt olen alkanut käyttää kuvapankkeja, joista saa ottaa kuvia vapaaseen käyttöön ja ongelma on poistunut.
Olen aina ollut myös hyvin tarkka siitä, että ilmoitan teksissä, jos jokin idea tai aihe ei ole minun omani ja pyrin aina linkkaamaan alkuperäiseen tekijään. Aika huvittavaa minusta, että silloin kun minulla ei ollut lainkaan lukijoita, olin ihan hermoheikko näistä asioista :D

Siinäpä nyt olivat ne suurimmat jutut, jotka mietityttävät. Kuten huomaatte, niin aika turhia pelkojahan nämä ovat. Kuitenkin tämä on vain harrastus, eikä sen pitäisi aiheuttaa minkäänlaisia pelkoja. En tietenkään mieti näitä jatkuvasti, mutta nämä on niitä juttuja, joita olen tämän kahden vuoden aikana silloin tällöin pohtinut. Ei siis mitään vakavaa, mutta ajattelin että teillekin voisi olla ihan mielenkiintoista kuulla näitä :)

Onko teillä "kanssabloggaajilla" samanlaisia ajatuksia koskaan, vai olenko se vain minä? :D