perjantai 7. huhtikuuta 2017

Läheisteni suhtautuminen syömishäiriööni

Moi!

Ensiksikin anteeksi että tämä postaussarja on vähän jäänyt. Kaksi osaa kuitenkin on vielä jäljellä, eli yksi tämän jälkeen. Alhaalta löydät linkit kaikkiin aikaisempiin teksteihin.
Tämän postauksen aiheena on läheisteni suhtautuminen syömishäiriööni. Tämä idea tuli HeiLauta elämää-blogin Lauralta, en olisi ehkä itse tullut ajatelleeksi tätä aiheeksi muuten.

Koska jaoteltuja postauksia on mielestäni helpompi ja mukavampi lukea, jaan myös tämän postauksen osiin. Osat ovat perheeni suhtautuminen, ystävieni suhtautuminen ja lopussa kerron vielä muutamia vinkkejä niille, joiden joku läheinen kärsii ehkä ongelmista syömisen kanssa. Yritän tiivistää asioita, että jaksatte lukea, koska tästä saisi piiitkän jutun!

Alkuun haluan sanoa, että läheisistäni oikeasti todella harva tietää syömishäiriöstäni, saati sitten sen oireita tarkemmin. Olen aina ollut huono kertomaan tunteistani ja siksi on ollut todella vaikeaa tuoda esiin näidenkin harvojen ihmisten kanssa, jotka asiasta tietävät. Lisäksi olen aina hävennyt ahmimistani, enkä siksi kerro yleensä millainen syömishäiriö minulla on, muuten kuin hyvin ympäripyöreästi. Tästä syystä kirjoitankin tätä blogia, koska on helpompaa avautua kirjoittamalla tänne kuin kertoa asioista ääneen.

kuva:pexels.com


Perhe

Oireilin syömisen kautta aika pitkään ennen kuin tajusin sitä itsekään. Mietin asioita itsekseni, enkä kertonut kenellekään edes aikeistani laihduttaa.
Koska olin painostani ja syömisestä hyvin ahdistunut, näkyi se myös olemuksessani kotona. Asuin vielä kotona ja kävin lukiota kun kaikki alkoi. Syömisongelmien lisääntyessä muutuin hiljaisemmaksi ja sulkeutuneemmaksi. Olin nuorempana todella puhelias ja reipas. Saatoin selittää tunnin verran tavallisen päiväni tapahtumista ja lopulta minua ei enää jaksettu kuunnella. Olin tosi nauravainen ja positiivinen.
Vanhempani kiinnittivät huomiota suureen liikuntamäärääni ja silloin tällöin muistuttelivat levon tarpeudesta. He huomasivat myös muuttuneen mielialani. Lause, jota en unohda koskaan tuli isäni suusta: "Miksi sinä et enää naura?". Edelleen tuntuu niin pahalta pelkkä ajatus. Oli kamala tunne, kun ei voinut kertoa asioiden todellista laitaa. Tuntui että tuotin pettymyksen koko perheelleni, kun muutuin ihanan iloisesta tyttärestä tällaiseksi sulkeutuneeksi ja vakavaksi. En kuitenkaan ihan itsekään tiennyt syytä omalle käytökselleni. Edelleen toivon löytäväni sen iloisuuden taas, kun tämä kaikki on ohi.
Totuus paljastui ensin äidilleni. Halusin tuolloin palkata melko kalliin personal trainerin, kolmas pt:ni silloin. Vaikka halusin ja olin valmis käyttämään pelkästään omia rahojani, äitini ei päästänyt minua helpolla. Kävimme monen tunnin keskustelun siitä, miksi halusin käyttää rahani siihen ja mistä todella on kyse. Lopulta jouduin tunnustamaan, että minulla on syömisen kanssa ongelmia. Tuntui todella oudolta sanoa asia ääneen, koska silloin siitä tuli totta. Äitini ei kuitenkaan vaikuttanut lainkaan yllättyneeltä, vaan otti asian rauhallisesti. Luulen, että hänelle oli suuri helpotus saada oireilleni syy.
Äitini lopulta auttoi minua ensimmäisen psykologini juttusille ja auttoi minua pt:n palkkaamisessa, koska tulimme siihen lopputulokseen, että psykologin ja pt:n apu yhdessä voisi olla paras ratkaisu.
Isäni sai tietää asiasta äitini kautta, koska minun oli niin vaikeaa tuoda asia esille. En edelleenkään tiedä mitä äitini on kertonut tai tietääkö heistä kumpikaan tarkalleen millainen syömishäiriöni on.

Kumpikaan vanhemmistani ei onneksi ole alkanut vahtimaan tai holhoamaan minua. Tottakai he haluavat tietää miten voin, mutta eivät utele liikoja. Kerron, jos minusta itsestäni siltä tuntuu. Tiedän, että he ovat valmiita kuuntelemaan ja auttamaan milloin tahansa <3 Hienoa on myös se, ettei ruokavaliooni puututa oikeastaan mitenkään, vaan vanhempani luottavat siihen, että osaan tehdä syömisongelmistani huolimatta itselleni parhaita ratkaisuja.

Ystävät

Ystävistäni ainoastaan kaksi niistä, jotka olen tuntenut pidemmän aikaa, tietää syömishäiriöstäni. Se on todella vähän, koska minulla kuitenkin on mielestäni aika paljon kavereita ja ystäviä. Toisen kanssa asia tuli puheeksi vasta silloin, kun olin käynyt psykologilla jo jonkun aikaa. Toinen sai tietää jo aikaisemmin, koska hänellä oli vähän samansuuntaisia ongelmia ja hän avautui niistä minulle.
Kummankaan ystäväni kanssa en kuitenkaan juuri keskustele aiheesta. Minusta on hieman ikävääkin, etteivät he oikeastaan koskaan kysy miten minulla syömisen kanssa menee ja itse olen niin huono ottamaan asiaa puheeksi.
Molemmat ovat kyllä ottaneet asian hyvin vastaan ja pyrkivät ymmärtämään minua parhaansa mukaan, mutta emme oikeastaan keskustele aiheesta.

Syömishäiriön myötä on myös kaverisuhteeni hieman muuttuneet. Ennen olin jatkuvasti jonkun luona yökylässä tai pitämässä leffailtaa. Nykyään välttelen tuollaisia tilanteita, koska syöminen ja mahdolliset ruokailut ahdistavat minua. Olen myös huomannut väsyväni sosiaalisista tilanteista paljon aikasempaa helpommin. Nykyään tarvitsen paljon omaa aikaa, enkä välttämättä jaksa olla sosiaalinen esimerkiksi koko päivää. Tämä ei todellakaan tarkoita, että en viihtyisi toisen seurassa, mutta se vaan ottaa minulla nykyään voimille, mikä tietenkin harmittaa.

Poikaystäväni suhtautumisestahan voit lukea tämän postaussarjan aikaisemmasta osasta. Linkki löytyy alempaa :)
pexels.com
Loppujen lopuksi olen valtavan kiitollinen kaikista ympärilläni olevista ihmisistä. Koen olevani etuoikeutettu, kun minulla on niin ihana perhe ja ystävät, vaikka en aina kaikkea heille haluakaan jakaa. <3
Jouduin nyt tiivistämään aika paljon, koska jo ensimmäinen kappale venyi noin pitkäksi. Jos kuitenkin edelleen luet, niin seuraavaksi tulee omia vinkkejäni sellaiselle henkilölle, jonka läheisella mahdollisesti on syömishäiriö. Huom! Nämä ovat vain omia mielipiteitäni. Perustuvat omiin kokemuksiini näin ahmimisen kanssa painivana. Nämä vinkit ovat vain sellaisia, jotka toimivat sellaiselle henkilölle, joka tiedostaa oman ongelmansa ja mahdollisesti on jo paranemisen tiellä. Vakavissa syömishäiriötapauksissa syömiseen puuttuminen saattaa olla tarpeellistakin.

Omat vinkkini syömishäiriöisen läheiselle

- Älä kommentoi toisen syömisiä. Se on ehkä pahinta ja saa syömisen kanssa kamppailevan vain välttelemään ruokailuhetkiä sinun kanssasi. Helpottavinta on, jos ruokailusta tehdään mahdollisimman luonnollinen ja ohimenevä tilanne, jossa jokainen saa syödä mitä haluaa ilman pelkoa arvostelevista katseista, oli ne sitten hyviä tai pahoja.

- Älä painosta. Älä yritä suostutella toista syömään herkkuja tms. kanssasi tai tivaa selitystä, miksi toinen ei voisi herkutella kanssasi. Anna toisen tehdä omat päätöksensä ja kunnioita niitä sen enempää kyselemättä. On todella raskasta keksiä kerta toisensa jälkeen selityksiä, miksi ei halua syödä vaikka juuri niitä herkkuja.

- Ole valmis kuuntelemaan ja auttamaan tarvittaessa. Välillä voi olla hyvin vaikea ymmärtää, miksi toinen tekee niin kuin tekee. Sen sijaan, että yrität valistaa, on tärkeämpää että kuuntelet ja osoitat kiinnostuksesi esimerkiksi kysymällä tarkentavia kysymyksiä.

- Anna tilaa. Jokainen tarvitsee välillä omaa aikaa ja tilaa. Älä ota itseesi, mikäli toinen ei aina jaksa olla sosiaalinen tai iloinen.

- Kohtele niin kuin aina ennenkin. Vaikka huomaisit tai saisit kuulla toisen muuttuneesta suhtautumisesta syömiseen, älä kuitenkaan muuta suhtautumistasi tähän henkilöön.

Postaussarjan edelliset osat: 

Postaussarjan tulevat osat:

Syömishäiriöstä parantuminen




4 kommenttia:

  1. Kiitos<3 Mielenkiintoinen teksti jälleen!

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Laitoin sinulla spostia kun en halunnut tähän kaikkea kirjoittaa:)

      Poista
    2. Kiva, menen heti vastaamaan :)

      Poista

Kiva jos jätät kommenttia, vastaan mahdollisimman pian! :)