torstai 16. maaliskuuta 2017

Syömishäiriöni oireet nyt

Moikka!

Postaussarja jatkuu. Viime postauksessa kerroin mistä tiesin että minulla on syömishäiriö. Nyt kerron, miten syömiseni oireilee tällä hetkellä. Sanon jo heti alkuun, että kirjoitan tämän jälkeen välillä jotain vähän kevyempää kuin tätä syömishäiriöasiaa, en halua että tämä on mikään liian vakava-aiheinen blogi. :)

Taas pieni taustakertomus alkuun. Olen siis käynyt psykologin juttusilla suunnilleen kahden vuoden ajan. Olen lisäksi käynyt ravitsemusterapeutilla noin puolen vuoden ajan.

Ongelmallisista ajatuksista irti pääseminen ei todellakaan ole helppoa. Olen edistynyt viime vuosina todella paljon, mutta edelleenkään en ole ihan "kuivilla".
Psykologilla käyminen on auttanut minua ymmärtämään miksi olen nykyisessä tilanteessani, millaisia asioita sen taustalla saattaa olla. Olen saanut avaimia onnistumiseen, mutta tiedän että minun pitää vielä itse oppia käyttämään niitä paremmin.
Jotta pitkän tekstin lukeminen olisi vähän helpompaa, jaottelen nykyiset oireeni karkeasti kolmeen eri asiaan.

Ahmiminen
Nykyään ahmin huomattavasti harvemmin kuin ennen. Ennen ahmin lähes joka viikko. Pikkuhiljaa ahmiminen on harventunut, ensin muutamaan viikkoon ja nyt kunnon ahmimisten välissä on jopa kuukausi, ellei parikin.
Muistan, kun vielä viime kesänä laskin päiviä joina en ahminut. Alkuun pääsin vain neljään, sitten kymmeneen, sitten kahteenkymmeneen. Nyt en enää edes laske, koska päiviä on välissä niin monta. Tällaiset konkreettiset havainnot omasta edistyksestä tuntuvat kyllä ihan mahtavilta!

pexels.com

Kuitenkin nyt kun nykyisistä oireista puhutaan, niin edelleen tulee hetkiä kun en hallitse syömistäni.
Viime helmikuu on hyvä esimerkki huonommasta putkesta. Tuli ahmittua ja herkuteltua muuten vaan. Minulla on aina ollut todella iso ero sen välillä, ahminko vai syönkö liikaa. Liikaa syöminen on jollain tapaa koko ajan hallinnassa ja syöt liikaa siksi, että haluat ja ruoka maistuu hyvältä. Ahmimisessa kyse on enemmän siitä, että tuntuu ettei oikeasti pysty itse hallitsemaan omaa syömistään. Sitä vaan syö, eikä lopeta vaikka olisi jo aivan täynnä. Ahmimiskausien aikana menen yleensä kauppaan ja saatan kierrellä pitkäänkin hyllyjen välissä. Fyysisesti ei tee mitään mieli, koska on syönyt jo aivan liikaa, mutta silti on jokin pakko ostaa herkkuja. Lopulta ostan vain tottumuksesta herkkuja joista tykkään, vaikka juuri sillä hetkellä ne eivät houkuttele lainkaan.
Voi kuulostaa hassulta, että sitä syö vaikka samaan aikaan inhoaa itseään ja haluaa olla syömättä. Näin hyvänä kautena minun on itsenikin todella vaikeaa sitä käsittää. Hyvällä kaudella sitä miettii, että miten voi olla niin heikko, että sortuu tuollaiseen, että ei mikään ääni voi niin voimakas olla.
Kyllä se vain on. Se ääni joka käskee syödä osaa valita juuri oikeat sanat saadakseen sinut syömään. Esimerkkinä minulle kovin yleinen perustelu: "Nyt ostat viimeiset herkut ja sitten alkaa herkkulakko. Tämä päivä on kuitenkin jo pilalla, joten voit ihan hyvin syödä vähän lisää. Herkkulakko kestää sitten pitkään, eikä millään tällä herkuttelulla ole sen jälkeen enää väliä."

Syömisputken jälkeen minulle tulee yleensä vaihe, kun tavallaan tajuan mitä olen tehnyt. Vajoan epätoivoon ja totean, etten koskaan pääse tavotteisiini ja olen epäonnistunut. Jollain tapaa tuo vaihe on nykyään jopa hyvä, koska tiedän että se edeltää ruotuun palaamista. Helmikuussa esimerkiksi tuota vaihetta ei meinannut tulla, enkä ollut itselleni vihainen herkuttelusta. Niinpä kierre vaan jatkui. Lopulta tuli itku ja toteaminen, että eihän tästä mitään tule... Mutta siitä alkoi taas nousu ja maaliskuu on mennyt paljon paremmin!


Liian vähän syöminen ja kaloreiden laskeminen
Herkuttelun jälkeen rajoitan edelleen kohtuuttomasti syömistäni. Monesti pyrin pääsemään alle 1000 kalorin, vaikka tiedän että se on typerää. Tästäkin olen päässyt kuitenkin jo huomattavasti eteenpäin.
Katson myös aivan liian tarkkaan kaloreita. Lopetin esimerkiksi maidon juonnin kokonaan, koska mielestäni lasillisessa maitoa on liikaa kaloreita. Nyt olen yrittänyt tuoda maidonjuontia taas takaisin ruokailuihini hyvin pikkuhiljaa, mutta edelleen saatan ahdistua maitolasillisesta (rasvatonta maitoa).
Saatan myös ajatella, että on ihan sama syönkö suklaalevyn vai samojen kaloreiden edestä kunnon ruokaa. Samalla logiikalla en myöskään syö monesti herkkupäivinä kunnon ruokaa ollenkaan, koska kalorit täyttyvät herkuttelusta.
pixabay.com

Ajattelu
Konkreettisten tekojen lisäksi oireiluni on kaikista voimakkainta omassa päässäni. Sitä ei kukaan näe ulospäin, miten suuri osa ajatuksistani koskee syömistä ja laihdutusta. Käytän valtavan määrän ajatuksistani siihen, että mietin mitä syön tai en syö, miten paljon toivon painavani seuraavalla punnituksella ja milloin saan taas syödä herkkuja. En oikeastaan itsekään tajua, miten paljon aikaa tähän käytän.

Sosiaaliset tilanteet
Ongelmat syömisen kanssa näkyvät myös sosiaalisissa tilanteissa. Ennen kävin lähes joka viikonloppu jonkun kaverin luona yökylässä, mutta nykyään ahdistun siitä, jos vietän jonkun kanssa pitkään aikaa enkä voi hallita syömisiäni. Saatan myös perua tapaamisia tai lähteä niistä aikaisemmin, jotta välttäisin liian syömisen. Minulle tärkeintä on hallinnan tunne syömisen suhteen ja muiden ihmisten seurassa kadotan sen helposti. Monet ystävistäni tykkäävät käydä kahvilla tai laittaa ruokaa, kun minulle se taas aiheuttaa ahdistusta, koska en uskalla tai halua aina keksiä selityksiä miksi en voisi. Ystävistäni vain kaksi tietää syömisongelmistani ja suurin osa ei.

Kuva: pexels.com


Semmoisia juttuja tällä kertaa. Näistä postauksista saisi paljon pidempiä, mutta yritän tiivistää asiat pieneen pakettiin, että joku jaksaisi jopa lukea :D
Kuten näistä postauksista ja ylipäätään siitä, että kirjoitan näitä voi huomata, olen nykyään jo aika sinut asian kanssa. Olen edistynyt ihan valtavasti ja nykyään uskon ja tiedän, ettei tämä jatku ikuisuuksiin. Aikaisemmin en olisi voinut kuvitellakaan kirjottavani sanaakaan mistään syömisongelmista, mutta tässä sitä nyt ollaan. Vielä on matkaa, mutta nyt tuntuu että matkaa on enemmän takana kuin edessä.

Postaussarjan tulevat postaukset (järjestys ja otsikot voivat muuttua)

- Seurustelu syömishäiriöisen kanssa (poikaystäväni vastaa)
- Liikunta - alalla opiskelu ja syömishäiriö
- Läheisteni suhtautuminen
- Syömishäiriöstä parantuminen


2 kommenttia:

  1. Todella mielenkiintoisia ajatuksia! Itselläni puhkesi aika samantyyppisessä tilanteessa (olin kyllä lähes kolmekymppinen) juuri noin bed-syömishäiriö jonka sitten ratkaisin fiksusti oksentamisella. Ensimmäisestä kakkupalasta tulee toivoton olo mutta sitten kirkastuu "voinhan syödä koko kakun kun sen voi sitten oksentaa". Minusta tuntuu, että ne on usein elämänhallinnan asioita. Ja sitä että esimerkiksi oma syöminen on ainoa mihin voi vaikuttaa elämässä jos vaikka on muita isoja pettymyksiä. Se oman kropan inhoaminen on myös tosi rasittavaa, mulla laukesi vasta toisen lapsen myötä oikeastaan jos silloinkaan. Ikäkin tuntuu tekevän paljon. Kaikki superdieetit ja laihdutusruokavaliot, olis jännä nähdä kuinka paljon ne on aiheuttaneet syömisongelmia ja jopa syömishäiriöitä vai onko niin, että niihin ajautuu juuri häiriöihin taipuvaiset ihmiset. Mielenkiinnosta kysyn (ekaa kertaa tänne tulin), että onko sulla joku kilpaurheilutausta? Omat lapset siinä iässä, että mietin että aloittaako tavoitteellisen lajin vai ei.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Hei Iiris!
      Syömishäiriöt on kyllä aina todella ikäviä asioita. Minullakin on ollut vaiheita, jolloin olen yrittänyt oksentaa. Onneksi tai epäonneksi en kuitenkaan ole siinä yleensä onnistunut. Oman kehon inhoaminen on todella kuluttavaa ja raskasta ja ainakin itselläni on ikuinen tavoite lopettaa oman kehon haukkuminen, tai ainakin vähentää sitä. Toivottavasti me molemmat pääsemme tuosta ikävästä tavasta mahdollisimman pian eroon.
      Minäkin uskon, että joku elämänhallinta tms. on yleensä näiden juttujen taustalla, vaikka sitä ei aina tietoisesti tajuaisikaan.
      Mielenkiintoinen ajatus on tuo, että aiheuttavatko superdieetit yms syömisongelmia, vai ajautuvatko syömisen kanssa kamppailevat helpommin niihin. Olisi todella mielenkiintoista, jos tästä joskus tehtäisiin joku tutkimus.
      En tiedä, voinko sanoa harrastaneeni varsinaisesti kilpaurheilua, mutta olen kyllä kisannut harrastuksissani ja harjoitellut tavoitteellisesti. Toki itse aina haaveilin pääseväni jossakin lajissa huipulle, mutta rahkeet ei riittäneet. Nuorempana harrastin enemmän joukkueurheilua ja sittemmin yksilöurheilua, jossa oma pettymyksensietokyky korostui omalla kohdallani. Suosittelen erittäin lämpimästi lapsillesi liikuntaharrastuksen aloittamista, mikäli heillä itsellään on siihen kiinnostusta. Itselleni ainakin liikunta ja urheilu on antanut niin paljon hyvää! :)

      Kiitos paljon kommentista ja mukavaa alkukevättä! :)

      Poista

Kiva jos jätät kommenttia, vastaan mahdollisimman pian! :)