keskiviikko 22. helmikuuta 2017

Olen luovuttaja.

Moi!

Olen miettinyt viime aikoina tosi paljon luovuttamista, niin kuin mainitsinkin viime postauksessa. 

Luovuttaminen jo sanana on melkein kuin kirosana monille. Koskaan ei saa luovuttaa, never give up ja niin edelleen.
Nuorempana, kun harrastin urheilua ja liikuntaa nykyistä paljon enemmän ja tavoitteellisemmin, en koskaan olisi voinut kuvitellakaan luovuttavani missään asiassa. Olin valmis yrittämään niin kauan, että onnistun enkä suostunut antamaan periksi. Mikä nyt on muuttunut?
Tietty periksiantamattomuus on tottakai edelleen tallella, en kai muuten olisi vielä neljän vuoden päästäkin tässä, aina valmiina yrittämään uudestaan. En siis tiedä, voiko sanoa että olen luovuttanut pidemmällä tähtäimellä vieläkään.

Pakko sanoa, että en tiedä miten tämä kuva liittyy mihinkään. Se kuitenkin löytyi haulla "give up" ja oikeastaan kuvaa tämänhetkistä olotilaani aika hyvin! Kuva:JulieLouis/pixabay.com
Tästä päästäänkin siihen, että mikä ero on epäonnistumisella ja luovuttamisella? Ainakin itse puhun helpommin epäonnistumisesta, ehkä se jotenkin yhdistetään enemmän ulkoisiin syihin, kun taas luovuttaminen viittaa vain siihen mielen heikkouteen näin todella karkeasti jaoteltuna. Tai ehkä vain minä ajattelen eron olevan tämä.

Mutta niin kuin sanoin, jokin on muuttunut niistä aktiiviliikkuja-ajoistani. Nykyään minun on todella vaikeaa pitää itselleni tekemistä lupauksista kiinni. Päätän jotakin ja olen siitä innoissani ja aivan yhtäkkiä olenkin unohtanut koko jutun. Tai en unohtanut, mutta valmis antamaan periksi. Tämä alkuvuosi on ollut tästä oikein hyvä esimerkki. Ensin oli TouhuTammikuu, jonka tyylikkäästi mokasin jo ensimmäisen viikon jälkeen, sen jälkeen olen jo tehnyt itselleni lukuisia lupauksia herkkulakoista ja ruotuun palaamisista, aina vaan epäonnistuakseni uudelleen.

Toinen surkuhupaisa esimerkki tästä on tämä blogi... Nimi Uusi alkuni viittaa siihen, kun tätä blogia aloittaessani ajattelin aloittavani laihduttamisen viimeistä ja ratkaisevaa kertaa. Aika monta uutta alkua on mahtunut tämän blogin elinvuosiin, puhumattakaan niistä uusista aluista jotka tapahtuivat ennen kuin kirjoitin blogia. :D

Itse selitän tätä ilmiötä sillä, että en usko itseeni. En usko onnistuvani edes sillä hetkellä kun päätän jotain ja sillä tavalla annan tavallaan itselleni luvan lopettaa kesken. Alkuun olen hyvin päättäväinen, mutta takaraivossa kuitenkin huutaa ääni, joka sanoo etten kuitenkaan onnistu. Joka kerta ajattelen, että nyt on viimeinen kerta kun aloitan alusta, mutta koskaan se ei ole se viimeinen. Itselläni on taustalla toki ongelmia syömisen kanssa, mutta uskon että tämä sama ongelma on usealla ns. Ikilaihduttajalla. Tiedän olevani vastuussa lopulta vain itselleni onnistumisestani tai epäonnistumisestani ja minun on siksi minun on helppoa luovuttaa. Ja koko ajan tilanne on mennyt pahemmaksi. Onnistumisputket lyhenevät ja epäonnistumisen putket pitenevät ja itse ruokin tätä kierrettä omalla tekemiselläni.

Kuva: Alexas_Fotos/pixabay.com


Jos heti aloittaessa uskoisi omaan tekemiseensä aivan täysillä, olisi varmaan paljon vaikeampaa epäonnistua. Vaikealla hetkellä sitä tsemppaisi itseään: "minähän olen päättänyt tehdä tämän ja minähän myös teen!". Kun taas oma osittain tiedostamaton asenteeni aiheuttaa vaikealla hetkellä itsensä ruoskimista: "Noniin tässä se nyt taas nähtiin, et sinä tähän pysty". Sillä omalla asenteella ja tavalla puhua itselle on oikeasti aika iso merkitys, vaikka sitä ei aina itse tiedostaisikaan.

Minulla kestää yleensä aina jonkun aikaa kerätä itseni isomman epäonnistumisen jäljiltä. Tämän hetkinen vetämättömyys on edelleen peräisin sieltä yli viikon takaisesta ahmimisesta. Elän vahvasti kausia, kun menee hyvin, niin onnistumisia tulee monta putkeen. Huono kausi jatkuu samoin pidempään ja siitä on vaikeaa pyristellä irti. Harmittaa, että tarjoan teille lukijoillekin nyt vain tällaista ikävämpää luettavaa. Olen kuitenkin sitä mieltä, että vielä ikävämpää olisi pysyä vain hiljaa tai teeskennellä että kaikki menee nyt hyvin.

Loppuun haluan vielä sanoa, että en aio olla luovuttaja tästä ikuisuuteen. Päin vastoin, minähän en luovuta ennen kuin pääsen tavoitteeseeni! Vaikka aina ei ehkä siltä kuulosta, niin yritän koko ajan keksiä ratkaisua, juuri minulle sopivaa rentoa tapaa syödä ja samalla pudottaa pari viimeistä kiloa. Jotenkin minulla on sellainen olo, että tämä vuosi on minulle käännekohta. Toivon mukaan viimeisiä kertoja joudun miettimään tällaisia juttuja ja pian pääsen taas kirjoittamaan positiivisempia tekstejä! Muutoin pitää varmaan taas pitää valitusvapaa viikko, niin kuin syksyllä :D
Jos nyt tähänkin postaukseen jotain positiivista, niin ainakin uskallan myöntää julkisesti olevani luovuttaja, sitä ei liian usein näe...

Tällaisia ajatuksia tällä kertaa, kommentoikaa jos ajatuksia heräsi!

Oikein kivaa päivää teille! :)



2 kommenttia:

  1. Hei taas!
    Heräsi aika paljon mietteitä tekstisi perusteella. Luulen, että kaudet kuuluvat syömishäiriöön ainakin siinä mielessä, että kun olet täysin parantunut, ne lievenevät. Onko sinulla ehdottomia sääntöjä tai tiukkoja asetuksia itsellesi? Ihmismieli ei kykene muuttumaan kerralla liikaa, joten jos yhtäkkiä kaikki herkut ovat kielletty ja täytyy liikkua 6 kertaa viikossa, niin mieli ei ehkä pysy mukana.
    Mulla on ollut nyt todella vaikeeta, koska olen ollut vuoden sellaisella "kuurilla" että mikään ei ole kielletty. Saan syödä mitä tahansa. Yhtäkkiä, kun kaikki oli sallittu, vähän ajan päästä herkkuja ei tehnyt mieli. No, olen käynyt todella ahkerasti voimannostossa ja sen seurauksena viime kesän shortsit ei mahdu jalkaan. Meinasin alkaa taas supertiukalle laihdutuskuurille,vaikka tässä on vuosien työllä päästy niistä eroon. Haukuin itseäni läskiksi porsaaksi, vaikka uskon, että olen oikeasti saanut aika paljon lihasta. Sun puheesi itsellesi kuulostaa ankaralta, kuten omanikin.
    Et ole luovuttaja, uskon että tuolle tendenssille on joku syy, esim nälkä, liika muutos liikaa aivoille, säästöliekki ja nälkävelka mitä näitä nyt on. Voi toki olla, että luovutat myös siksi, että tuo asia ei ole sulle maailman tärkein asia kuitenkaan..?
    Tulipa sekava kommentti, huh tsemppiä meille !

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Hei Emmi!
      Selvästi huomaa, miten samanlaisia juttuja olet itse käynyt läpi, koska olet osunut joka kerta naulan kantaan kun kommentoit!:D Kyllähän minulla on tapana luoda itselleni tiukkoja sääntöjä, joita on todella vaikeaa noudattaa pitemmän päälle.
      Eikä, on todella ikävää kuulla, että sinulla on nyt vaikeampi vaihe! Koita vakuuttaa itsesi, että supertiukka dieetti ei ole ratkaisu, päin vastoin se voi viedä takapakkia. Tiedän miten vahvoja nuo ajatukset voivat olla, mutta älä anna niille valtaa! Tapa jolla puhut itsellesi kuulostaa kyllä ihan hirveän ankaralta. Tässä sen huomaa, että itselleen saattaa puhua noin, mutta jos kuulee jonkun toisen puhuvan itsestään tai itselleen noin, sen tajuaa miten ikävää se oikeasti on :(
      Olen samaa mieltä kanssasi, tai olen ajatellut samoja asioita. Kenties tämä ei olekaan minulle niin tärkeää kuin uskottelen sen olevan. Lopettaminen ei ole vaihtoehto, mutta silti kieltämättä tuntuu, että ehkä elämän prioriteetit on vähän muuttuneet.
      Kovasti tsemppiä sinne ja kiitos että kommentoit!<3

      Poista

Kiva jos jätät kommenttia, vastaan mahdollisimman pian! :)